Jos tohtoriksi väitellään usein tekemällä useita artikkeleita tieteellisiin julkaisuihin, kulkee musiikin taiteellisen tohtorin tutkinto omalla tavallaan.
Musiikin tohtori Anne-Mari KIvimäki loi Perinnelaboratorion, jossa työsti kuutisen vuotta karjalaista haitarimusiikkia. Jouko Kyhälä perehtyi taiteellisessa tohtorintutkinnossaan huuliharpun historiaan ja sielunelämään.
Suurin ponnistus molemmilla oli konserttisarjan luominen. Tässä jutussa Kivimäki ja Kyhälä kertovat hieman erilaisesta tutkimuspolusta ja sen merkityksestä omalle taiteilijauralleen.
Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta valmistuneet musiikin tohtorit sijoittuvat monelle alalle. Osa jatkaa tutkijoina ja opettajina, mutta joillekin se on tapa etsiä uutta ulottuvuutta taiteen tekemiseen.
Lähdin Iljan matkalle 1900-luvun alun Suistamoon.
Anne-Mari Kivimäki
Anne-Mari Kivimäki rakensi viiden konsertin sarjan, jossa taustalla oli edesmenneen karjalaisen haitarinsoittaja Ilja Kotikallion (1894–1961) elämä rajan taakse jääneellä Suistamolla.
KIvimäki on pitkään työskennelyt Puhti-duossa tanssija Reetta-Kaisa Ilesin kanssa ja yksi osa sarjaa oli Puhdin toteuttama Pahan laulu.
Loput konsertit tutkintoon Kivimäki teki joko esiintymällä soolona, esiintymisryhmänä tai orkesterin kanssa. Niistä haitari-trancea soittava Suistamon Sähkö -yhtye keikkailee tänä vuonna niin Suomessa kuin ulkomailla.
Kivimäen työn keskeisin käsite on Perinnelaboratorio, joka syntyi taiteellisen tutkimuksen aikana välineeksi yhdistää perinne ja taiteilijan uteliaisuus ja uudet haitaritrance-sävellykset.
Tuore tohtori sovelsi tutkielmassaan mikrohistoriaa, etnografiaa ja kuviteltuja kenttäretkiä tutkimusaineiston tarkasteluun ja Suomen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoaineiston kanssa työskentelyyn.
Kuvitellut kenttäretket on Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosaston entisen professori Heikki Laitisen luoma käsite. Anne-Mari Kivimäki matkasi sadan vuoden taakse kuunnellessaan SKS:n arkistoäänitteitä.
– Laitoin silmät kiinni. Lähdin Iljan matkalle 1900-luvun alun Suistamoon.
– Kuvittelin, miten haitari soi, miten tanssijat tanssi, mitä syötiin, mikä se kulttuuri oli, mitä se elämänmeno oli, Anne-Mari Kivimäki kertoo.
Syntyi siis monitaiteisia konsertteja, joissa oli mukana tanssia ja muita taiteenlajeja.
Sama linja on Kivimäen ja tanssija Reetta-Kaisa Ilesin Puhti-duossa, joka on heidän oman määritelmänsä mukaan hullun koheltavaa, välillä herkistyvää, iloista ja paatoksellista tanssijan ja muusikon yhteistyötä.
En juuri ollenkaan lähtenyt matkimaan Ìlja Kotikallion haitarinsoittoa.
Anne-Mari Kivimäki
Suistamo on nykyään miltei kadonnut, mutta elää vielä evakoiden muistojen Karjalassa. Kivimäki kävi tutustumassa myös nykyiseen Suistamoon.
– En juuri ollenkaan lähtenyt matkimaan Ìlja Kotikallion haitarinsoittoa. Lähdin enemmän sinne kuvitteellisen kenttäretken tutustumismatkalle miettimään, millainen se minun Suistamoni on ja tuon sen Suistamon tähän päivään.
– Karjalan kaipuusta, muistosta, sodasta, myös ilosta ja rakkaudesta lähdin tekemään ja siihen juuri liittyy vahvasti mikrohistoria tieteellisesti ajatellen, tuore tohtori sanoo.
Oman haasteensa konserttisarjaan antoi soittimeksi valittu venäläinen neuvostoaikainen lastenhaitari Notka eli suomennettuna pieni nuotti.
– Päätin sitten vaan jääräpäisesti, että teen tohtoritutkinnon tällä.
Notka ei ole mikä tahansa Es-vireinen kaksirivinen haitari, vaan pahvipalkeet ja oudot näppäimet tekevät soittamisesta haasteellista.
– Päätin, että teen tällä tätä omaa karjalalaista musiikkiani niiden Iljan tarinoiden pohjalta. Niin mä hemmetti soikoon vetäsin sen koko viisi konserttisarjaa sillä. Minulla on ehkä noin 25 näitä haitareita, kun ne hajoaa jatkuvasti, musiikin tohtori Anne-Mari Kivimäki selittää
Luova työ on Kivimäelle omanlaisensa leikkikenttä.
– Varmasti ollaan jokainen omassa unelma-ammatissa, kun saadaan leikkiä asioilla ja Notkalla ja vielä viihdytään kaikki.
Huuliharpun kiehtova maailma
Huuliharppuyhtye Sväng oli Jouko Kyhälän laboratorio taiteellista tohtorintutkintoa tehtäessä. Kyhälä keräsi tietoa tästä hyvin yleisestä soittimesta ja päätyi huuliharpun perässä Saksaan ja Yhdysvaltoihin alan mestareiden pariin.
Hänen kohteenaan oli juuri soitin itse ja sen historia ja käytön laajentaminen.
– Musiikkinani oli suomalainen kansanmusiikki kaikilta aikakausilta eikä se, mikä on huuliharpun lyhyt historia 1800-luvun puolivälistä eteenpäin ja työkaluna huuliharppu, Kyhälä kuvailee uraauurtavaa työtään.
Hän etsi tietoja huuliharpusta ja sen käyttötavoista. Jo 1990-luvulla oli alkanut tutkimus soittimen erityispiirteistä ja mitä tapahtuu fysikaalisesti, kun huuliharppua soitetaan.
Huuliharpussa on Kyhälän mukaan muista soittimista poikkeavia ominaisuuksia.
– Kahden ääntä tuottavan kielen yhtä aikaa soiminen mahdollistaa taivuttamisen eli sävelkorkeuksien tuottamisen, mitä ei ole viritettynä siihen soittimeen, musiikin tohtori avaa huuliharpun salaisuuksia.
Jos Anne-Mari Kivimäki matkasi kuvitteellisilla kenttämatkoillaan Karjalaan, lähti Kyhälä vastaaville matkoille vanhoihin häihin ja niiden maisemaan etsiessään tietoa improvisaatiosta. Miten soittaja jaksoi monta päivää peräkkäin.
– Kun yksi pelimanni soittaa kolme vuorokautta putkeen, niin luultavasti hänen on pakko improvisoida. Tein tällaisen olettamuksen, että minkälaisen metodin kehitän, että pystyn improvisoimaan tässä viitekehyksessä.
Siinä voi kaivaa esiin sen kaiken vähän tiedon, mitä meillä on historiasta ja sen jälkeen panna mielikuvitus siihen päälle.
Jouko Kyhälä
Kyhälä pitää taiteellista tohtorintutkintoa Kivimäen tapaan hienona leikkikenttänä, jossa metodina on taiteellinen tutkimus, artistic research. Se tarkoittaa, että tutkitaan niitä asioita, mitä tapahtuu siinä taiteentekemisen prosessissa.
– Siinä voi kaivaa esiin sen kaiken vähän tiedon, mitä meillä on historiasta ja sen jälkeen panna mielikuvitus siihen päälle, Kyhälä hehkuttaa.
Konsertit ovat osa tutkimusta. Ne eivät ole tuloksia, vaan ikäänkuin mahdollisuuksia kokeilla sitä asiaa mitä tutkii.
Ainut ammattimainen harmonetan soittaja
Jouko Kyhälän harmonetta on harvinainen huuliharppu, jota valmistettiin 50- ja 60-luvuilla. Harmonetan teko lopetettiin, kun valmistaja kyllästyi korjaamaan mutkikkaita soittimia.
– Harmonetta on 50-luvulla tehty keksintö, jossa on 72 pienenpientä kieltä ja 93 pienenpientä ruuvia, jotka pitää avata, että pystyy niitä virittämään, Kyhälä kuvailee.
Hän sai ostettua itselleen viisi harmonettaa, joista kaksi kulkee keikoilla ja kolme odottaa kotona virittämistä. Soitin mahdollistaa kuitenkin hankaluudestaan huolimatta monipuolisen ohjelmiston kansanmusiikista klassiseen.
Huuliharppuyhtye Svängissä on mukana kolme muuta soittajaa ja bändin taidot ovat kehittyneet 15 vuoden aikana.
– Väittäisin, että ilman tätä tohtorintyötä Sväng olisi ihan jossain muualla. Ehkä me soitettaisiin jotain hieman yksinkertaisempaa ja vähemmillä keinoilla.
Aluksi ohjelmistossa oli suomalaista ja balkanilaista kansanmusiikkia. Nyt Sväng on levyttänyt Chopinia ja Sibeliusta.
– Ensimmäiset loikkaamiset kansanmusiikista oli, kun meitä pyydettiin Ranskaan, että tehkää Chopin-ohjelmisto 2010.
Se oli sysäys uuteen suuntaan ja Kyhälän ymmärrys huuiharppuyhtyeen mahdollisuuksista kasvoi.
Esikuvana ollut romanialainen Trio Polyfonica soitti vain kansanmusiikkia ja aiempina vuosikymmeninä huuliharppuyhtyeet olivat vaudevilleteattereiden vakiokalustoa. Nuo yhtyeet soittivat viihdemusiikkia, virtuoosinumeroita ja kevyttä jazzia.
Chopinin pianopartituureja sovittaessaan Kyhälä oivalsi, että hänellähän on käytössään miltei sinfoniaorkesteri.
– Vasurin kolme sormea on tossa bassohuuliharppu. Peukalo, etusormi ja pari muuta sormea, ne on harmonetta ja miten ne jaetaan tänne ylös.
– Yllättäen aukesi se, että meillä on orkesteraalinen sointi, koska meidän taajuudet ulottuvat 40 hertsistä sinne liian korkealle. Samalla tavalla kuin orkesterissa me pääsemme yhtä matalalle ja korkealle, Kyhälä kertoo.
Ilman vuosien harjoittelua ja puurtamista klassisen musiikin soittaminen ei Svängiltä onnistuisi.
– Aluksi piti miettiä, voidaanko me soittaa. Nyt me tehdään ensin sovitus ja opetellaan soittamaan. Näin se pitää mennä, Jouko Kyhälä hehkuttaa.
Tohtorintutkinto auttoi uusiutumaan
Jos huuliharppuyhtye Sväng ei olisi kehittynyt nykytasolleen ilman Kyhälän tutkimustyötä, niin myös Anne-Mari Kivimäki sanoo löytäneensä uusia ilmaisutapoja tohtorintutkintoa tehdessään.
Kysymykseen miksi sinusta piti tulla tohtori, Anne-Mari Kivimäki ei anna vastausta, mutta Puhti-duon työstämät eri esitykset ehkä kertovat jotakin.
– Tohtorintutkintosarjahan tuotti minulle ja myös Puhdille yhden uuden esityksen eli Pahan laulu, mikä on nähty esimerkiksi Folklandia-risteilyllä.
Esitys sai ristiriitaista palautetta. Joidenkin mukaan Pahan laulua ei saisi ollenkaan esittää kansantanssi- tai kansanmusiikkiareenoilla. Toiset taas pitivät sitä risteilyn parhaana keikkana.
Teatteria, tanssia ja musiikkia yhdistyy Puhdin ja Kivimäen teoksissa runsaasti. Tämän vuoden Folklandialla nähty Puhdin ja Kuolion esitys herätti myös ristiriitaisia tunteita.
– Aika vapaalla linjalla Puhti et Kuolio esitys vedettiin. Ehkä tämä koko tohtorintutkinto on antanut minulle vapauksia, että anna mennä. Jotkut tykkää, jotkut ei, Anne-Mari Kivimäki sanoo.
Keikalla Kivimäki soitti paitsi kaksirivistä haitaria myös pientä kosketinsoitinta.
– Se on joku tällainen 80-luvun lasten Casio. Haastoin kollegani Eero Grundströmin konemusiikissa. Heheh. Ja konekiskaani tultiin kuvaamaan keikan jälkeen, soittaja naurahtaa.
Yhteistä Anne-Mari Kivimäelle ja Jouko Kyhälälle on, että taiteellisen tohtorityön myötä he ovat löytyneet uusia ilmaisumuotoja. Ne ovat taas saaneet yleisönkin innostumaan, mikä on esiintyvälle taiteilijalle oleellista.
– Artistina ja taiteilijana todella pääsin uusiutumaan ja luomaan uutta. Se, että pitää laittaa mielikuvitus peliin, niin silloin tulee varmasti ja toivottavasti luotua jotain uutta ja mielenkiintoista, ettei jumitu paikallaan, Kivimäki sanoo.
Jouko Kyhälä jatkaa samaan tapaan taiteellisen tutkimuksen tavoitteista ja mahdollisuuksista. Hänen mukaansa lopputulos on kuitenkin se, että tutkimus hyödyttää paitsi omaa uraa ja tekemistä myös uusiutumista.
Hyötyä kertyy myös muille taiteentekemisen yhteisössä. Kyhälän mukaan hänen keräämänsä tieto näkyy siinä, miten nuoret nykyään soittavat huuliharppua ja miten soittamista opetetaan.
– Sellainen itsekkyydestä lähtenyt tarve kehittyä johtaa yhteiseen tietoon. Mielestäni on tutkimuksen olennainen ydin, että se hyödyttää ihmiskuntaa, Kyhälä kiteyttää myös taiteellisen tutkimuksen tarkoituksen.
Lue myös:
Ärsyttääkö perinnemusiikki? Näiden kansanmusiikkiyhtyeiden tyyli sopii myös perinneallergisille
Karvalakkikelit eivät hidasta Taidebussin menoa – video
Jouko Kyhälä ja jyrkät portaat Svängin soundiin
Juttu on osa "10 kertaa tieteestä" -sarjaa, jossa esitellään suomalaista tutkimusta. Aiemmin sarjassa on julkaistu alla olevat jutut:
"Haukuttiin patalappuprofessoriksi" – käsityötiede on monelle outo
Geeneissämme piilottelee tuntemattomia esi-isiä – tutkijoiden mukaan niitä voi löytyä useita