KANGASALA-JUKOLA. Helsingin Malminkartanolla ohikulkijat ovat tottuneet mäkeä ylös ja alas juokseviin kuntoilijoihin, mutta helmikuussa mäen ohi kulkevat töistä palaavat ihmiset hierovat epäuskoisesti silmiään. Aamulla töihin mennessä mäkeä ristiin rastiin viilettänyt mies nimittäin painaa yhä samaa rinnettä edestakaisin – siis vielä yli kahdeksan tunnin rupeaman jälkeen.
Rinteessä hymy huulillaan juoksee Mikael Heerman, joka on saanut himoitun kutsun elämänsä kovimpaan koitokseen, maailman rankimmaksi juoksukilpailuksi kuvailtuun Barkley marathonsiin.
Mutta aprillipäivänä suomalaista ultrajuoksijaa ei enää niin hymyilytäkään. Kädet tärisevät kylmyydestä, koko yön jatkunut sade ja nollan tienoille painunut lämpötila ovat tehneet tehtävänsä. Vaikka tällä kertaa kaiken piti mennä nappiin, nyt täytyy pysähtyä ja hakea suojaa kivenkolosta. Mutta odottelukaan ei auta. Kun hypotermian oireet alkavat, on suomalaisen pakko todeta Barkleyn mahdottomuus – toista kertaa.
Barkley marathons on myyttiset mittasuhteet saanut kilpailu Frozen Head Parkissa, Yhdysvalloissa. Kisasta on liikkunut kestävyysurheilijoiden keskuudessa lähinnä suusta suuhun tarinoita, kunnes Netflixissä julkaistu dokumentti toi hurjan kisan suuren yleisön tietoisuuteen. Noin sadan mailin kilpailuun ei pääse kuka tahansa, vaan ainoastaan valikoitu joukko pääsee vuosittain osallistumaan kisaan hakemusten perusteella. Mikael Heerman oli tänä keväänä yksi niistä 40 juoksijasta, jotka valikoituivat kisaan yli tuhannen hakijan joukosta.
Ultrajuoksijoille sata mailia ja 60 tunnin aikaraja eivät kuulosta pahalta, mutta kun soppaan lisätään vaihtelevat sääolot ja kahdesti Mount Everestille kiipeämiseen verrattavat korkeuserot, on haaste valtava.
– Meillä oli etukäteen tiedossa, että ensimmäisenä yönä voimakas matalapaine kulkee kisa-alueen yli ja sadetta olisi luvassa. Se kuitenkin yllätti, että ennusteessa povatun parin tunnin sateen sijaan vettä tulikin läpi yön. Siinä tapahtui ihan lapsellisia virheitä ja yksinkertaisesti varusteeni eivät riittäneet siihen keliin, Heerman muistelee Kangasala-Jukolan teltta-alueella.
Suosittu Barkley marathons -dokumentti piirtää tapahtumasta niin hurjan kuvan, että katsoja miettii useasti, voiko näkemäänsä edes uskoa. Mikael Heerman on osallistunut kisaan nyt kahdesti ja kertoo dokumentin onnistuneen täydellisesti Barkleyn luonnehdinnassa. Heerman on avannut tapahtumien kulkua hienosti valmentajavaimonsa Sarin kanssa Polkuporinat-podcastissaan.
– Dokumentista ei pelkästään välity tapahtuman vaativuus, vaan myös yhteisöllisyys, joka sitä leimaa. Iso juttu oli se, että Barkleyn porukka on kuin yhtä perhettä. Siinä vaiheessa kun yrität hakea tapahtumasta tietoa, tulee sahatuksi linssiin 6-0, mutta kun pääsee sisälle, on yksi perheestä ja kaikki auttavat. Esimerkiksi keskeytykseni jälkeen mekin teimme kaikkemme auttaaksemme niitä harvoja, jotka vielä reitillä taistelivat, Heerman kuvailee.
Suomalainen ei ollut mikään kestävyysurheilun keltanokka Barkleyhin hakiessaan. Heerman on juossut maaliin muun muassa legendaarisen Spartathlonin, jossa kilpailijat taivaltavat liki 250 kilometrin matkan Ateenasta Spartaan.
– Olin ensimmäisellä Barkleyn kerrallani ihan vakuuttunut, että selvitän viisi 20 mailin kierrosta helposti läpi ja hoidan homman maaliin. En epäillyt sitä hetkeäkään. Oikeastaan ihmettelin, että niin harva oli tuossa onnistunut, vaikka ihan maailmanluokan urheilijoita oli kisaan osallistunut. Nyt olen molemmilla kerroilla päässyt puolitoista kierrosta ennen keskeytystä. Nyt tiedän mitä kisa vaatii, hän miettii.
Vaikka Barkley marathons on ultramatka ja vaativuudeltaan peruskuntoilijalle mahdoton tehtävä, on kyseessä pohjimmiltaan suunnistustapahtuma. Reitti pohjautuu luonnonmerkkeihin, isoihin kiviin tai jyrkänteisiin, joita reitin varrella pitää havainnoida. Kartat joiden pohjalta matkaan lähdetään, ovat niin vanhoja etteivät ne pidä enää paikkaansa. Ja vaikka perinteiseen suunnistukseen kisaa ei rehellisyyden nimissä voi mitenkään verrata, on Barkleyn kaltaiset ilmiöt piristysruiske kaikelle luonnossa liikkumiselle.
– Toivottavasti tällaiset luovat kipinää liikkumiseen. Siihen varmasti perustuu sekin, että suunnistus on pitänyt pintansa vuosien varrella ja esimerkiksi polkujuoksun huippusuosio kertoo siitä, että ihmiset haluavat liikkua luonnossa, Heerman pohtii.
Halu auttaa muita
Jukolan viesteissä 50-vuotias Heerman on kiertänyt 1980-luvulta saakka. Suunnistusperheen vesa on viettänyt lapsuutensa näissä tapahtumissa, joihin veri vetää yhä kerta toisensa jälkeen.
– Silmäkulma kostui tänäänkin, kun käveltiin parkkipaikalta tänne. Se liikuttaa, kun kuulee nämä kuulutukset, näkee telttameren ja kokee tunnelman. Meillä on paljon ystäviä, joita tapaa vain täällä. On vaikea päästä kisa-alueen läpi ilman, että jää suustaan kiinni, Heerman sanoo.
Hän innostuu silmin nähden, kun keskustelu kääntyy tulevaisuuden suunnitelmiin. Seikkailuja on vielä rutkasti jäljellä, mutta siinä sivussa sympaattinen urheilija nauttii Barkleyn tapaan muiden auttamisesta. Bloginsa ja podcastiensa kautta Heermanin pariskunta auttaa jo monia etenemään urheilun, ravinnon, levon, valmennuksen ja henkisen valmennuksen saroilla. Eikä ideatehdas ole hiljentymässä.
– Meillä on Sarin kanssa pöytälaatikossa älytön määrä ajatuksia. Haluamme kertoa asioista, jotka voivat auttaa ihan ketä tahansa, eikä pelkästään urheilussa. Se on ollut iso juttu tajuta, miten suuri merkitys näillä asioilla on, vaikka työelämässä ihan stressinhallinnasta lähtien, Heerman innostuu.
Haasteista nauttiva mies on selvästi löytänyt oman polkunsa, jolla mielekkäitä seikkailuja riittää. Haastattelun jälkeen hän ottaa hymyillen muutaman juoksuaskeleen telttakylän pelloilla ja pohtii tulevaa Jukola-kisaa.
– En ole Barkleyn jälkeen käynyt ollenkaan kartalla, enkä ole yhtään kuntorastia ehtinyt kiertämään. Vähän jännittää. Olen avausosuudella. Täytyy lähteä rauhallisesti liikkeelle. Kyllä se siitä lähtee kulkemaan, kun pari ensimmäistä rastia osuu.
Lue myös