Muistan ensimmäisen kerran kun kuulin itseäni kutsuttavan somaliksi suomen kielellä.
Tavassa sanoa "somali" oli jotain, mikä teki oloni epämukavaksi. Olisin halunnut sanoa siihen jotain, mutta en osannut. Minähän olen somali. En vain ollut vielä ymmärtänyt hävetä sitä. Ja siksi tuntui epämukavalta, kun se sanottiin, kuin asia, mitä minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Olin tuolloin lapsi.
Joillekin se on suoranainen kirosana. Siis se, mitä olen. Senkin somali.
Isovanhempani tekivät osansa historiallisesti suvuilleen kuuluneiden maiden vapauttamisessa. Osa saatiin takaisin, kaikkea ei. Isoisäni joutui maanpakoon Mogadishuun, sillä hänen kotiseutunsa liitettiin Etiopiaan. Elämä jatkui ja he elivät elämänsä loppuun itsenäisessä sittemmin Somaliana tunnetussa maassa.
Vanhempani, jotka kumpikin syntyivät keskelle kolonialismia ehtivät perustaa perheensä itsenäisessä valtiossa, sisällissota kuitenkin ajoi heidät sieltä pois.
Keskustelut suomalaisuudesta ominaisuutena tai siitä kuka on riittävän suomalainen, tuntuvat taustaani vasten älyttömiltä. Vihjailut siitä, että minun tulisi tuntea häpeää juuristani, jotka ovat näiden rajojen ulkopuolelta, tuntuvat vastenmielisiltä. Ymmärrän ettei häpeä kohdistu kaikkiin juuriin, on niitäkin joista saa olla ylpeä. Valitettavasti somalijuuret eivät niihin lukeudu.
Somaliksi olen liian suomalainen, olen kasvanut täällä. Suomalaiseksi olen liian somali, sillä Elovena-kuvastoa vasten minä vasta erotun.
En ole ulkomaalainen tässä maassa. Olen paikallinen, jolla on historia ja juuret, jotka ulottuvat kauas. Juuret eivät ole aihe ylpeilyyn, sillä kukaan ei valitse historiaansa itse. Ne eivät kuitenkaan missään nimessä myöskään ole häpeän aihe.
Historiani ja juureni ei ole ainoa asia elämässäni, joka tuottaa ristiriitoja. Olen liian vanha milleniaaliksi ja liian nuori 70-luvun hipiksi. Mikä on se sukupolvi, joka jää tähän välimaastoon?
Tavoitteeni ei ole toteuttaa kuvitteellista suomalaisuutta tai sukupolvikokemusta vaan elää elämääni.
Somaliksi olen liian suomalainen, olen kasvanut täällä. Suomalaiseksi olen liian somali, sillä Elovena-kuvastoa vasten minä vasta erotun.
Suhteessa muihin koen olevani liikaa sitä ja liian vähän tätä, mutta en tarpeeksi mihinkään lokeroon. Tiedän itse, kuka olen ja olen sujut itseni kanssa. Minä en kaipaa termejä, sille mitä olen tai kuka olen, se tarve tulee ulkopuolelta.
Hämmennän, joten minun tulisi olla itse myös hämmentynyt tai edes esittää hämmentyneen roolia.
Somali-sanaa olen kuullut vuosien varrella niin koulujen pihoilla, julkisissa tiloissa, poliitikkojen puheenvuoroissa kuin median otsikoissa. Harvoin siihen liittyy neutraali tai positiivinen sävy. Joillekin se on suoranainen kirosana. Siis se, mitä olen. Senkin somali. Se teki nuorena kipeää ja oli vaikea samaistua sanaan suomenkielisessä ympäristössä.
Olemassaoloni, somaliuteni ei ole seikka, jota voi käyttää keskusteluissa minun ohitseni. Erityisen vastenmielisenä koen sen, kun sillä yritetään purkaa etnonationalistien suomalaisuuskuvastoa, joka on hauraampi kuin virtaavan joen päällä kelluva jää.
”Somali. Osaatko edes hävetä?” Eräs valkoinen suomalainen kysyi bussipysäkillä – en osannut – hänen puolestaan kuitenkin hävetti.
Maryan Abdulkarim
Kirjoittaja on tamperelaistaustainen kulttuurin ja median sekatyöläinen, joka asuu Helsingissä.