Monessa maassa on pitkät perinteet debatille. Jo antiikin Kreikassa Aristoteles painotti retoriikan merkitystä. Brittiläisissä yliopistoissa on suosittuja väittelykerhoja, jotka kilpailevat keskenään parhaista argumentointitaidoista. Koko idea kilpailuissa on, että joukkueet eivät voi vaikuttaa aiheeseen, eivätkä edes siihen, kannattavatko vai vastustavatko kyseistä asiaa. Näin varmistetaan, että kilpailu käydään nimenomaan puhtaasti väittelytaitojen perusteella.
Myös kotimaassani Sri Lankassa tämä perinne on voimissaan. Televisiossa näytetään jatkuvasti väittelyohjelmia, ja ne ovat erittäin suosittuja. Kouluissa opetetaan argumentointitaitoja jo alaluokilta alkaen, joten olen kasvanut pitämään debattikulttuuria itsestäänselvyytenä. Jossakin vaiheessa havahduin siihen, että Suomessa en vastaaviin televisio-ohjelmiin ole törmännyt. Kun otin asian vaimoni kanssa puheeksi, hän kertoi, ettei kouluissakaan varsinaisesti opeteta argumentointia.
Suomi on tunnettu maana, jossa on maailman paras peruskoulutus. Siksi on yllättävää, mutta myös huolestuttavaa, että tällaiseen perustaitoon ei jostakin syystä ole panostettu lainkaan. Ja sen kyllä huomaa kuka tahansa, joka vaivautuu edes viideksi minuutiksi seuraamaan keskimääräistä suomalaista Twitter-keskustelua tai vaikka poliitikkojen vaaliväittelyä. Niissä vilisee niin sanottuja argumentoinnin virheitä, jotka vievät keskustelua pois itse aiheesta.
Jos on mahdollista tulkita vastaväittäjän kommentti kahdella tavalla, on suotavaa tulkita kommentti sen esittäjälle edullisemmalla tavalla.
Argumentaatiovirheiden välttäminen kuuluukin perinteisen argumentointitaidon perusasioihin – ja siksi suosittelenkin aivan jokaiselle peruskurssiksi valtavan suosion saanutta Kehnojen argumenttien kuvakirjaa. Teoksessa on huumorin keinoin havainnollistettu kaikki tunnetuimmat argumentointivirheet.
Yksi yleisiä argumentointivirheitä on niin sanottu kaltevan pinnan argumentti, jota kuulee usein etenkin poliittisessa keskustelussa. Kaltevalla pinnalla tarkoitetaan sitä, että sanotaan että asian A hyväksyminen johtaa väistämättä asiaan B – esimerkiksi ”jos hyväksytään sukupuolineutraali avioliittolaki, kohta meidän on pakko hyväksyä lapsiavioliitot ja moniavioisuus.”
Kaltevan pinnan argumentin tekee virheelliseksi se, että vaikka olisikin mahdollista, että väitetty seuraus toteutuisi, ei ole mitään perustetta väittää, että se tapahtuisi jotenkin vääjäämättä ja itsestään.
Toinen todella yleinen argumentointivirhe on ns. ad hominem -argumentti. Sen voisi tiivistää näin: ei keskitytä kritisoimaan sitä, mitä sanotaan vaan sitä, kuka sanoo. Kun kesällä Rinteen hallituksen uutisoitiin esittävän turvapaikanhakijoille jalkapantoja, moni irvileuka huomautti, että asiasta olisi seurannut aikamoinen haloo, jos sitä olisivat ehdottaneet perussuomalaiset.
Ilmiön huomaa myös kun lukee näitä meikäläisen kolumnien kommentteja: osa on sitä mieltä, että koska olen maahanmuuttaja ja vieläpä entinen turvapaikanhakija, minun kannattaisi pitää tyhmät mielipiteeni omana tietonani. Toiset taas näyttävät kommenttien perusteella ajattelevan, että aasialaisuus tuo jo itsessään jokaiseen lauseeseeni jotakin ainutlaatuista viisautta. Minulla ei tietenkään ole mitään tuota jälkimmäistä tulkintaa vastaan, mutta vakavasti puhuen: eikö ole itsestään selvää, että paras tulos esimerkiksi yhteiskunnallisten isojen kysymysten ratkaisussa saadaan nimenomaan eri argumenttien laatua – ei niiden esittäjää arvioimalla?
Siksi esitänkin seuraavaa. Tuodaan retoriikka omaksi oppiaineeksi kouluihin.
Opetetaan lapset jo pieninä puolustamaan kantaansa loogisilla argumenteilla, muita kunnioittavassa hengessä. Ja tuodaan vaaliväittelyihin tuomaristo, joka arvioi ehdokkaiden argumentteja yksinomaan niiden laadun pohjalta – viihteellisyyttä saataisiin lisää siitä, kun tuomari voisi argumenttivirheen kuullessaan keskeyttää puheen vaikka punaista nappia painamalla.
Sosiaaliseen mediaan ehdottaisin toimintoa, jolla voi vaikka vuorokaudeksi peittää ihmisten profiilikuvat ja nimet, niin että näkyviin jäisi pelkästään se, mitä henkilö on kirjoittanut. Olisi hauskaa nähdä, kuinka paljon ihmiset tykkäisivät ”vahingossa” sellaisten ihmisten jutuista, jotka normaalisti ohittaisivat pelkän pärstän perusteella.
Lopuksi vielä muistuttaisin kaikkia keskustelun kultaisesta säännöstä: jos on mahdollista tulkita vastaväittäjän kommentti kahdella tavalla, on suotavaa tulkita kommentti sen esittäjälle edullisemmalla tavalla. Nykyisessä tahallisen väärinymmärtämisen kulttuurissa tuntuu, että tavoitteena on pikemminkin päinvastainen: tulkitsemme toistemme kommentit mahdollisimman pahantahtoisesti. Entäpä jos seuraavan kerran kun raivostut toisen sanomisista miettisitkin, onko mahdollista että olet tulkinnut hänet väärin? Ehkä hän tarkoittikin hyvää.
Rajkumar Sabanadesan
Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.
Aiheesta voi keskustella sunnuntaina 20.10. klo 17.00 asti.
Lue myös:
Rajkumar Sabanadesanin kolumni: Suomen kieli ei ole ongelma, vaan ratkaisu