Tämä lienee varhaisin lapsuusmuistoni. Istun ruokapöydän ääressä syöttötuolissa ja minulle syötetään voiperunaa. Siis voiperunaa. Keitettyä perunaa, joka kastetaan voihin. Ei muuta. Silloin se oli lapselle ihan hyvä ateria.
Muistan myös toisen ruokalajin: Spagettia ja ketsuppia. Ei siis muuta. Ei tonnikalaa, ei kesäkurpitsaa, ei kermaa. Vain ketsuppia. Spagetti oli usein liimautunut yhteen paksuiksi leteiksi.
Muistan myös, miten vanhasta leivästä tehtiin korppuja. Vähän sokeria ja kanelia päälle ja leipäpalat uuniin. Korput syötiin kastamalla niitä teehen. Muistan myös miten korppupussin pohjalle kertyneet murut kaadettiin kämmenelle ja miten kuivista leivistä tehtiin korppujauhoa.
Muistan, että meillä oli kädellä veivattava kahvimylly, jossa kahvipavut jauhettiin. Jauhe tippui myllyn pohjalla olevaan söpöön lokerikkoon, joka minun mielikuvituksessani oli hiiren koti.
Olen siis syntynyt vuonna 1971. En 1800-luvulla. Mutta verrattuna tämän päivän kaikkea mahdollista sisältävään ruokakulttuuriin, ruokamuistoni taitavat kuulostaa siltä kuin vaari turinoisi pirtin pöydän ääressä.
Aina välillä lehdistössä törmää juttuihin siitä, miten vaikeaa ruokailutottumusten muuttaminen on. No, onhan se kai totta, mutta toisinaan vaikuttaa siltä, että mikään ei ole helpompaa kuin saada ihmiset miltei hysterian valtaan jostakin uudesta ruoka-aineesta.
Kuinka moni oli esimerkiksi kymmenen vuotta sitten kuullut lehtikaalista? En ainakaan minä. Sitten vuonna 2009 amerikkalainen keittiömestari julkaisi lehtikaalisipsien reseptin. Samoihin aikoihin toinen amerikkalainen keittiömestari kehitti lehtikaalisalaatin, jossa oli sitruunamehua, oliiviöljyä ja suolaa. Jälkimmäisestä tuli yksi modernin ajan kopioiduimmista resepteistä. Nyt lehtikaali on sadan miljoonan dollarin vihannes, jota löytyy joka supermarketista. Se on pohjana McDonald’sin Nordic Chicken -salaatissa ja jopa minä olen tehnyt lehtikaalisipsejä.
Entä kuinka moni oli ennen vuotta 2010 kuullut Skyristä. Tuskin kovinkaan moni suomalainen. Mutta vuonna 2010 kaikille tuntematon islantilainen hapanmaitotuote valtasi neljänneksen Suomen rahkamarkkinoista tuosta vain. Proteiinipitoisuusko siitä teki niin seksikkään, en tiedä, mutta sama asia tapahtui suunnilleen samaan aikaan kaikkialla maailmassa. Tänä päivänä hakusanalla #skyr löytyy puoli miljoonaa mainintaa Instagramista, joka varmastikin on tärkeä tekijä skyrin menestyksen takana.
Kuulostan varmaankin ihan vaarilta, mutta senkin uhalla kysyn, onko meidän pakko hifistellä ruoalla tällä tavalla.
Mainitaan vielä kvinoa – olen varma, että jos olet ikäiseni, sekin on sinulle melko uusi tuttavuus. Ruokaan erikoistunut tietokirjailija Bee Wilson kertoo kirjassaan The Way We Eat Now, että 1950-luvulla New York Times mainitsi kvinoan vain yhden kerran. Silloin puhuttiin kvinoan lehdistä, joista harkittiin korvaavaa tuotetta pinaatille. Vuosien 1990-2018 välillä NYT:n sivuilta löytyi jo yli 300 kvinoaa käsittelevää artikkelia, mutta nyt missään ei mainittu sen lehtiä. Puhe oli siemenistä.
Ja niinpä 2000-luvun alussa kvinoasta oli tullut kaikkien terveystietoisten peruselintarvike. Kvinoasalaattia saa melkein mistä vain Etelä-Afrikasta Mumbaihin.
Ruoan kohdalla sen näkee, että suosio on usein eräänlainen kirous.
Kun länsimaiset kuluttajat kiinnostuivat kvinoasta, sen hinta nousi: Wilsonin mukaan vuosien 2000-2006 välillä yli 600 prosenttia. Boliviassa kvinoalle raivattiin lisää peltoa laamojen laitumista ja perinteiset viljelymenetelmät väistyivät tehotuotannon tieltä – tuloksena viljelysmaan eroosio, torjunta-aineiden käytön lisääntyminen ja kovia tappeluita Bolivian ja Perun kvinoantuottajien kesken. Puhumattakaan siitä mitä on tapahtunut pienviljelijölle sen jälkeen, kun kvinoa vaihtui johonkin toiseen ruokahullutukseen ja sen hinnat romahtivat.
Mutta kiinnostaako Bolivian pienviljelijöiden kohtalo länsimaista kuluttajaa niin kauan kuin kvinoaa riittää lautasille riittävän huokealla hinnalla?
Entäpä sitten avokadontuotannon ongelmat? Luonnon monimuotoisuus Meksikossa kärsii mittavasti, kun metsää raivataan laittomasti avokadoplantaasien tieltä – joka vuosi noin 6000-8000 hehtaaria Michoacanin osavaltiossa. Nämä eivät ole mitä tahansa metsiä, vaan Michoacanista löytyvät Meksikon biologisesti tärkeimmät metsät. Ne kuhisevat harvinaisia lajeja ja siellä talvehtivat kuuluisat monarkkiperhoset.
Tämän vuoden alussa ympäristöaktivisti Homero Gómez González, joka suojeli monarkkiperhosia ja vastusti metsien hakkaamista avokadoplantaasien tieltä, löydettiin murhattuna vesikuopasta. Murhan on spekuloitu liittyneen hänen aktivismiinsa.
Kun jonkin ruoka-aineen kysyntä kasvaa rahanarvoiseksi, mukaan tulee myös toisenlaisia laittomuuksia. Siitä on hyvä esimerkki granaattiomenat. 2000-luvun alussa kansainvälisessä lehdistössä alettiin kertoa granaattiomenan terveysvaikutuksista, ja muutamassa vuodessa sen kysyntä nousi pilviin. Koska granaattiomenoita ei kasva joka oksalla, granaattiomenamehu sekoitettiin ensin johonkin halvempaan mehuun ja myytiin sekoituksena.
Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt kuluttajia. He halusivat sataprosenttista mehua ja vuosi vuodelta sitä olikin tarjolla yhä enemmän. Paitsi ettei oikeasti ollut. Queensin yliopiston tutkija Chris Elliott laski tilastoista, paljonko markkinoilla oli sataprosenttista granaattiomenamehua, paljonko sitä oli mehusekoituksissa ja muissa tuotteissa (kuten granaattiomenaviinietikka) ja tulos oli mahdoton. Maailmassa ei ollut niin paljon granaattiomenoita, että niistä olisi saanut moisen mehumäärän.
Kuulostan varmaankin ihan vaarilta, mutta senkin uhalla kysyn, onko meidän pakko hifistellä ruoalla tällä tavalla. Ruokamuotien takana on aina joku, joka koettaa tehdä sillä rahaa, ja terveysbloggareiden ja instagramvaikuttajien armeijat toimivat näiden rahantekijöiden eduksi – tietoisesti tai tietämättään.
Köyhän kansan yksinkertainen ruoka toi hyvän mielen.
Muistan hyvin sen kun isoäiti oli ollut sairaalassa leikkauksessa ja pappa joutui ensimmäisen kerran omaishoitajaksi. Pappa oli jo iäkäs, mutta hän kylvetti mamman ja laittoi hänelle ruokaa. Kerran kun olin siellä käymässä, äitini kysyi, mitä ruokaa pappa aikoi laittaa. ”No tietenkin kaalikeittoa”, sanoi pappa ja sitten hän hymyili leveästi puoleksi hampaattomalla suullaan.
Kaalikeittoa. Köyhän kansan yksinkertainen ruoka toi hyvän mielen.
Muistan myös vuosien takaa erään paikallislehden Lukijat-palstalta seuraavanlaisen ilmoituksen. Pienellä paikkakunnalla elävä iäkäs mies kirjoitti, ettei halua syödä pitsaa eikä kebabia eikä hampurilaista eikä pippuripihvejä. Eikö mistään saa kunnon kotiruokaa? Hän lupasi maksaa jos joku kokkaisi hänelle esimerkiksi silakkapihvejä, kalakeittoa tai kaalilaatikkoa.
En ymmärtänyt sitä silloin, mutta ymmärrän nyt.
Kun kaikki muuttuu liian nopeasti, ihminen ei enää tiedä paikkaansa. Hänet valtaa omituinen huimaus ja vierauden tunne. Silloin sitä kai vain kaipaa kalakeittoa. Tai voiperunaa.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Aiheesta voi keskustella 14.4. klo 23.00 asti.
Lue myös:
Jani Kaaron kolumni: Ampuisiko itseänsä jalkaan?
Jani Kaaron kolumni: Miksi Jeffrey Epstein halusi jättää peniksensä perintökaluksi maailmalle?