Korona teki vasta tuloaan Suomeen, kun istuin ystävieni kanssa brunssipöydässä. Olimme kokoontuneet vaaleanvihreään puutaloon viettämään viikonlopun mittaista lukuretriittiä. Lojuimme sohvilla ja sängyillä, joimme vuorotellen viiniä ja kahvia. Luimme ääneen tai yksinämme. Brunssipöydässä puhuttiin suhteista, seksistä ja avioliitosta. Selasin keskustelun lomassa somea ja silmiini osui otsikko, joka kertoi koronan lisänneen avioeroja Kiinassa. Hymähdin otsikolle ja jatkoin selaamista.
Avioerouutinen jäi kuitenkin kummittelemaan takaraivooni. Pian vastaavia otsikoita pulpahteli esiin lisää. Lisääkö korona avioeroriskiä vai saako se aikaan synnytystalkoot? Miten selvitä yhdessä poikkeusoloista? Lööpit alkoivat muistuttaa kiivaimpia lomakuukausia ja minua alkoi häiritä avioeroon liittyvä riski. Tajusin lukeneeni monta vuotta kauhutarinoita avioerotilastojen kehityksestä. Samalla tajusin, etten ollut koskaan kyseenalaistanut uutisia.
Kuka päätti, että meillä tulee olla yksi, koko elämämme pituinen avioliitto?
Kerroin, että minäkin haluan elää hänen kanssaan loppuelämäni, vaikka en ollut asiasta lainkaan varma.
Ensimmäiset muistikuvani “Siitä Oikeasta” ovat ala-asteelta. Seurustelin kuudennella luokalla vaaleatukkaisen pojan kanssa. Vaaleatukkainen poika jätti minut muutaman viikon jälkeen, koska en ollutkaan hänelle Se Oikea. Mitä enemmän sukelsin seurustelusuhteiden, romanttisten komedioiden ja teinilehtien pariin, sitä kovemmin halusin löytää Sen Oikean. En ollut aivan varma mitä Sen Oikean löytymisen jälkeen tapahtuisi, mutta olin varma, että se olisi jotakin upeaa. Jotain, joka kestäisi loppuelämäni ajan.
Yläasteella ruskeatukkainen poikaystäväni sanoi haluavansa elää kanssani koko loppuelämänsä. Tuijotin pojan ruskeisiin silmiin ja nyökkäsin. Kerroin, että minäkin haluan elää hänen kanssaan loppuelämäni, vaikka en ollut asiasta lainkaan varma.
Kun suhde päättyi ja seuraava alkoi, osasin vuorosanani ulkoa. Poikaystävälle kuului vannoa ikuista rakkautta ja haaveilla yhdessä vanhenemisesta. Toteutin rooliani sujuvasti, vaikka välillä lipsahdin pussailemaan myös muiden kuin oman poikaystäväni kanssa. Lipsahduksista kirjoitin päiväkirjaan ja toivoin, ettei kukaan saisi koskaan tietää.
Seitsemän vuotta sitten valmistauduin häihini. Olin menossa naimisiin rakastamani ihmisen kanssa ja kirjoitin puhetta notaarille.
Googlasin ohjeita ja päädyin hääfoorumille. Foorumille oli runoiltu toinen toistaan koskettavampia tekstejä ikuisesta rakkaudesta. Tunsin itseni epäonnistujaksi. Enkö tosiaan ollut edes hääpäivänäni valmis vannomaan ikuista onnea? Mitä syvemmälle foorumille menin, sitä luuserimmaksi oloni tuli.
Loppuelämän kestävän parisuhteen malli istuu meissä syvällä.
Jokin aika sitten vuodatin terapeuttini sohvalla kyyneleitä ja kerroin, että olen joskus salaa haaveillut avioerosta. Terapeuttini kysyi, että miksi siitä pitää haaveilla salaa ja minä vastasin, että avioero olisi epäonnistuminen. Jos me eroaisimme, olisimme osa avioerotilastoja ja taas yksi pariskunta, jonka onni ei kestänyt pikkulapsivuosia. Terapeutti katsoi minua lempeästi ja kysyi, että miten avioliitto, jossa on ollut rakkautta ja jonka aikana on syntynyt kaksi mainiota lasta, voisi olla epäonnistunut? En osannut vastata.
Suomessa solmitaan vuosi vuodelta vähemmän avioliittoja ja erotaan muita Euroopan maita enemmän. Kaikista avioliitoista noin puolet päättyy eroon. Miten siis voi olla, että pelkkä ajatuskin erosta hävettää?
Voisiko häpeä johtua siitä, että erotessamme myönnämme, ettei mitään yhtä oikeaa ihmistä koskaan ollutkaan? Että me muutumme ja elämämme muuttuvat?
Ihminen, jonka kanssa halusimme 5 tai 20 vuotta sitten perustaa perheen, onkin nykyisin joku ihan muu. Olisiko meidän mahdollista kiepauttaa oma ajattelumme ympäri ja ajatella, että rakkaus itsessään on rikkaus, eikä parisuhteen merkittävin mittari ole suhteen pituus?
Samalla kun luovumme koko elämän mittaisen romanttisen rakkauden ylistämisestä, tarjoutuu meille mahdollisuus tarkastella muitakin parisuhdenormeja kriittisesti.
Sen sijaan, että vannomme ikuista rakkautta, voisimme avoimesti puhua toiveistamme ja odotuksistamme.
Väestöliiton asiantuntijan mukaan avioeroon johtavat usein kommunikaatio-ongelmat ja pettäminen. Pariskunnat kokevat kasvaneensa erilleen ja kolmasosa suomalaisista pettää. Voisiko olla, että yksi romanttinen rakkaussuhde on meille liian vaativa pala purtavaksi? Onko ylipäänsä realistista odottaa, että sama kumppani voisi vuosi toisensa jälkeen olla sekä taitava rakastaja että vastuullinen vanhempi, arjen jakaja, harrastuskaveri tai keskustelukumppani?
Ehkä meidän olisi syytä uudistaa tapa, jolla puhumme suhteissa. Sen sijaan, että vannomme ikuista rakkautta, voisimme avoimesti puhua toiveistamme ja odotuksistamme. Romanttisen rakkauden löytäminen on onnekas sattuma, eikä sitä kannata tuhlata toistamalla mustavalkoisia parisuhdekäsityksiä. Sen sijaan kannattaa kysyä, miksi olemme suhteessa? Mitä sitoutuminen meille tarkoittaa? Mitä kaipaamme nyt ja onko meillä lupa kertoa muuttuneista haluistamme?
Sillä tavalla parisuhde saattaa kestää koko loppuelämän. Ja jos ei kestä, sekään ei ole maailmanloppu. Päinvastoin, sehän on mahdollisuus kokea seuraava, huumaava rakkaus.
Emmi Nuorgam
Kirjoittaja viettää tänä kesänä parisuhteensa 10-vuotisjuhlaa, koska uskalsi vuosi sitten kertoa puolisolleen olevansa onneton.
Kolumnista voi keskustella 21.4. klo 23.00 asti.
Lue myös
Paula Tiessalo: Tervetuloa takaisin ihmisyys
Sisko Savonlahden kolumni: Karanteeni on poikkeustila myös yksin asuvalle