Viime päivinä on useasti mainittu sanapari uusi normaali. Sillä viitataan ihan kohta käsillä olevan aikaan, joka suurelta osin eroaa vanhasta normaalista. Tällä haluttaneen korostaa, että meidän kaikkien pitää tottua elämään vanhasta poikkeavalla tavalla. Meidän pitää kalibroida sisäiset mittarimme – odotukset ja haaveet – vastaamaan sitä, mikä uudessa maailmanjärjestyksessä on mahdollista.
Kansainvälisen politiikan feministisen tutkimuksen uranuurtaja Cynthia Enloe on opettanut minut olemaan varuillaan kun törmään sanoihin kuten normaali tai perinteinen. Näihin sanoihin kun liittyy paljon valtaa, joka jää helposti piiloon.
Normaalilla viitataan laajasti jaettuun todellisuuteen. Itse asiassa se mitä normaaliksi kutsutaan ei välttämättä ole niin laajasti jaettua kun oletetaan. Pikemminkin normaaliksi nimeäminen tuottaa todellisuutta sen sijaan, että vain kuvaisi sitä.
Normaaliin, niin uuteen kuin vanhaankin, pääsee käsiksi uteliaisuudella ja kysymyksiä kysymällä. Esimerkiksi: mikä se uusi normaali on? Kenen normaali ja kenen uusi? Ketkä jätetään ulkopuolelle?
Virallisissa ohjeissa on olemassa lähinnä lapsiperheitä (ja yli 70-vuotiaita), vaikka Suomessa 1,2 miljoonaa ihmistä asuu yksin.
Julkisessa puheessa piirtyy esiin ketä varten ja kenen ehdoilla tätä yhteiskuntaa ensisijaisesti rakennetaan. Julkinen puhe on tällä hetkellä täynnä sekä virallisia ohjeita että epävirallisia neuvoja, miten poikkeusoloissa tulee tai kannattaa toimia, jotta selviämme kriisin toiselle puolelle.
Virallisissa ohjeissa on olemassa lähinnä lapsiperheitä (ja yli 70-vuotiaita), vaikka Suomessa 1,2 miljoonaa ihmistä asuu yksin. Mökillä käyminen vaikuttaa olevan keskeinen asia, vaikka vain vähän yli 800 000 suomalaista kuuluu mökin omistavaan asuntokuntaan.
Media on täynnä etätyövinkkejä, vaikka läheskään kaikkea työtä ei voi tehdä etänä ja työvoiman ulkopuolella on noin 1,4 miljoonaa ihmistä. Myös poikkeusajan parisuhteenhoitovinkkejä saa lukea joka paikasta, harvemmin kuulee vinkkejä sille viidennekselle väestöstä, joka asuu yksin. Poikkeusaika voi olla poikkeuksellisen haastavaa myös yksinasuvalle.
Enkä sano, etteivätkö vinkit olisi hyödyllisiä, tai että joka kerta pitäisi huomioida jokainen mahdollinen ihmisryhmä vinkkejä ja ohjeita laadittaessa. Mutta väitän, että on haitallista jos yhteiskunnan normaalista rakennetaan kovin ulossulkeva.
Joillekin kotiin eristäytyminen on erinäisistä syistä tuttua jo pitkältä ajalta, heidän kokemuksiaan ei vaan ole kuultu. Ei ennen poikkeustilaa eikä sen aikana.
Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie puhuu tunnetussa puheessaan yhden tarinan vaarasta. Hän osoittaa kuinka Afrikasta kerrotaan yleensä vain tarinaa, jota määrittää kriisi, sodat ja kurjuus. Tämä tarina on kirjallisuuden, populaarikulttuurin ja uutisten tuote. Se kätkee alleen monimuotoisen todellisuuden. Saman tekee yksiulotteinen ymmärrys normaalista.
Kuisma Eskola kuvaa ansiokkaasti kolumnissaan sitä, miten tämä niin kutsuttu poikkeustila ei kaikille ole ollenkaan normaalista arjesta poikkeavaa. Joillekin kotiin eristäytyminen on erinäisistä syistä tuttua jo pitkältä ajalta, heidän kokemuksiaan ei vaan ole kuultu. Ei ennen poikkeustilaa eikä sen aikana.
Pyörätuolia käyttävä ystävä totesi, että kerrankin ei ole tarvinnut kuukausiin miettiä pääseekö johonkin paikkaan. Suuri osa tapahtumista kun normaalioloissa järjestetään esteellisissä paikoissa.
Pitkäaikaissairaat ystävät ovat puolestaan kertoneet, että heille arkipäivää on jatkuva epävarmuus, miten ja milloin pystyy osallistumaan muiden normaalina pitämiin asioihin kuten työ, opiskelu ja vapaa-ajan riennot. Jos välillä pystyykin, se ei välttämättä ole jatkuva asiain laita.
Jo nämä muutamat esimerkit paljastavat, että yhteiskunta on rakennettu terveiden ja toimintakykyisten ehdoilla, mutta sen ei ole pakko olla. Poikkeusajan viestinnän muodoissa (jos ei sisällöissä) on hienosti huomioitu erilaisia ryhmiä. Hallitus on järjestänyt tiedotustilaisuuden lapsille ja kaikki tiedotustilaisuudet tulkataan viittomakielelle. Tällaisen viestinnän soisi olevan uusi normaali.
Kun tapahtumatarjonta on siirtynyt nettiin ja kulttuuririentoihin pääsee osallistumaan kotoa, kulttuurin potentiaalinen saavutettavuus lisääntyy kuten koreografi Sonya Lindfors huomautti Yle aamun Jälkinäytöksessä.
Voisiko uusi normaali olla sellainen, jossa paremmin ymmärrämme niitä moninaisia todellisuuksia, joissa erilaiset ihmiset elävät? Jospa uudessa normaalissa tuotaisiin esiin monenlaisten ihmisten kokemuksia ja rakennettaisiin yhteiskunta sellaiseksi, että siihen pystyy osallistumaan monenlaisilla toimintaedellytyksillä. Jospa uusi normaali olisi esteetön ja saavutettava.
Saara Särmä
Kolumnisti on Tampereen yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori, jonka haaveet tutkijavaihdosta Australiassa ovat vaihtuneet haaveisiin illasta Telakan terassilla.
Aiheesta voi keskustella 21.5. klo 23.00 asti.