Artikkeli on yli 4 vuotta vanha

Joonas Konstigin kolumni: Kun arvot on hylätty, kaikkeen voi suhtautua ironisesti

Kaikkea pilkkaavan nykyviihteen keskellä Pieni talo preerialla on raikas tuulahdus, kirjoittaa kirjailija Joonas Konstig.

Joonas Konstig
Kuva: Antti Haanpää, Yle
  • Yle

Näimme männäkeväänä lasten kanssa paljon elokuvia, sattuneesta syystä. Katsoimme animaatiohitin Itse ilkimys (Despicable Me, 2010) ja aloitimme seuraavana iltana 1970-luvun klassikkosarjan Pieni talo preerialla. Näiden kahden perheohjelman rinnastaminen oli hätkähdyttävää. Jäin pohtimaan, miksi nykyviihde tuntuu olevan eri planeetalta kuin vielä oman lapsuuteni aikainen.

Tietysti elokuvien tapahtumat olivat täysin eri maailmasta. Ilkimys on supersankarielokuvien parodia, jossa hassut superkonnat varastavat superaseilla kuun; Preeriassa uudisraivaajat rakentavat uutta elämää 1800-luvun villissä lännessä. Mutta samaa arkkityyppistä tarinaa ne toistavat: päähenkilöt haluavat jotakin, minkä eteen kasataan yhä suurempia vaikeuksia. Ratkaiseva ero onkin siinä vaikeasti havaittavassa seikassa, jonka huomaa vain tarinan rivien välistä: sävyssä.

Ironinen nykyviihde ei tunnu uskovan mihinkään, joten se pitää kaikkea pilkkanaan.

Kuten suuri osa nykyhuumorista, Itse ilkimys on sävyltään läpeensä ironinen. Sarkastinen, naljaileva, nasevan alasampuva. Joku on hassu, toinen vielä hassumpi ja kolmas täysin naurettava. Kaikki on naurettavaa. Hetken meinattiin olla tosissaan, mutta se olikin läppä.

Merkittävä osa nykyviihteestä kuvaa maailmaa tällä lailla kuin sarkastisen teinin otsatukan alta. Ironinen nykyviihde ei tunnu uskovan mihinkään, joten se pitää kaikkea pilkkanaan. Itse gägitkin vilahtavat ohi niin nopeasti, etteivät tekijät vaikuta uskovan edes omiin vitseihinsä.

Nykyäänkin tehdään tietysti erinomaista viihdettä. Ongelma on vain siinä, että kun tällaiselle ivalle nauraa puolitoista tuntia, olo on jälkeenpäin jotenkin... likainen. On kuin olisi haksahtanut kiusaajien rinkiin. Tulipa nyt pidettyä kaikkea pilkkana. Nykyviihde muistuttaa Søren Kierkegaardin ainoasta toiveesta lampun hengelle: kunpa saisin naurajat aina puolelleni.

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika.

Ironia on ero Muumilaakson tarinoiden ja Kapteeni Kalsarin välillä. Hienovaraisemmin, ironia on ero Risto Räppääjän ja Tatun ja Patun välillä. Ironia erottaa myös Ronja Ryövärintyttären ja Peppi Pitkätossun hahmot. Edellinen on vilpitön ihminen, jälkimmäinen klovni. Hän on hauska klovni, jonka juttuja on kiva välillä käydä kuuntelemassa, mutta olisipa raskasta elää maailmassa täynnä Peppi Pitkätossuja...

Sarkasmin ja kaikelle naljailun takana on vähän liiankin helppo nähdä arvoneutraali eli arvoton nykyaika. Kun ei ole enää tärkeitä arvoja, jäljelle jää vain virnistely ja ironinen ylimielisyys. Kun kaikki on kaupan, kaikki on pilkan. Laiffi lyödään läskiksi kuin vedenpaisumuksen alla.

Nykyihminen luottaa siihen, että jos jokin on elämässä tärkeää, se kyllä twiitataan hänelle. Lehdessä kerrotaan ne arvot, jotka tänä sesonkina tulee omata. Syksyllä nekin jo muuttuvat. Nykyviihteen paikasta toiseen ryntäilevä tempo kuvastaa sekin yleisöään.

No, viihdettä ei sentään pidä ottaa liian vakavasti. Joskus hassuttelu on vain hassuttelua, ja pieni karnevaali piristää harmaata arkea. Tärkein huomioni näiden kahden leffaillanjälkeen ei ollutkaan filosofointi nykyajasta. Se oli tämä: miten raikas tuulahdus kaiken naamanvääntelyn keskellä jokin Pieni talo preerialla onkaan. Kun huumori onkin lämmintä naurua inhimillisille hullutuksille, eikä jonkinlaista jatkuvaa pilkkaa elämää ja olemassaoloa kohtaan.

Kyllähän nykyviihteen tekijät vielä pystyvät siihen?

Joonas Konstig

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka elää itsekin toipuvan sarkastikon elämää päivä kerrallaan.

Kolumnista voi keskustella 7.7. klo 23.00 asti.