Nyt kun aika meinaa loppua kesken, toivon, että jotain jää minusta muistiinkin. Tiedän, että tarina on kirjoitettava viimeistään nyt.
Mona-Liisa Nousiainen oli miettinyt monesti kirjan kirjoittamista. Hänet tunnettiin maastohiihtäjänä ja myös muusikkona, mutta julkisen kuvan takana oli paljon muutakin, mistä hän ei ollut koskaan yleisölle puhunut.
Sopivaa tekijää kirjalle ei vain löytynyt.
Kun kävi ilmi, ettei Nousiaisen syöpähoitoja jatkettaisi ja jäljellä oli vain yksi tie, hän pyysi urheilutoimittaja Laura Arffmania kirjoittamaan tarinansa.
Arffmanille tilanne ei ollut helppo, sillä hän oli raskaana.
– Olin ajatellut, että nyt tulee töistä vähän taukoa. Myöhemmin yksi ystävä kysyi, että voisitko tätä nyt enää peruuttaa. Olin, että ihan totta. En voinut ajatella, ettenkö sitä tekisi, kertoo Arffman.
Naisista oli tullut viimeisinä vuosina myös ystäviä.
Arffman tapasi Mona-Liisa Nousiaisen ensimmäisen kerran vuonna 2007. 22-vuotias nuori toimittaja oli lähetetty maastohiihtomaajoukkueen ensilumen leirille Saariselälle. Tarkoitus oli tehdä Nousiaisesta haastattelu aukeaman kokoiseen juttuun. Nousiainen oli Arffmania vain pari vuotta vanhempi, mutta jo kokenut hiihtäjä.
Haastattelun yhteydessä Nousiainen halusi soittaa Arffmanille harmonikkaa. Arffman tiesi, että Nousiainen oli hiihtouransa ohella muusikko, joka kuljetti harmonikkaa mukanaan myös leireillä.
Ajatus yksityiskonsertista tuntui Arffmanista aluksi oudolta. Ennakkoluulot kuitenkin karisivat, kun Nousiainen alkoi soittaa. Kokemus oli hieno.
Naisten välit olivat pitkään ammatilliset, ja he tapasivat urheilutapahtumissa. Ystävyys sai alkunsa, kun Nousiaisen uran loppuvaiheet olivat käsillä.
– Hän alkoi silloin puhua asioistaan enemmän. Ehkä hän koki mieheni kautta, että voi kertoa ja puhua asioistaan, vaikka emme silloin niin hyvin vielä tunteneetkaan.
Häämatka ja lomamatka
Arffmanin mies on kilpahiihtäjä Anssi Pentsinen, ja Mona-Liisa Nousiainen oli naimisissa kilpahiihtäjä Ville Nousiaisen kanssa. Lopullinen klikki tapahtui, kun pariskuntien tiet kohtasivat Orlandossa Yhdysvalloissa keväällä 2018.
– Meillä oli häämatka ja heillä oli lomamatka. Siellä huomasimme, että meillä menee aika hyvin yksiin. Ystävyys lähti ehkä siitä, kertoo Laura Arffman.
Silloin kukaan ei voinut kuvitella, että vain reilun vuoden kuluttua Mona-Liisaa ei enää olisi.
Kirjaprojektin alkua leimasi kiire, ja omat tunteet oli laitettava sivuun. Arffman vietti Mona-Liisan kanssa kaiken mahdollisen ajan.
– Ei joka päivä, mutta tein pidempiä reissuja Kouvolaan muutaman viimeisen kuukauden aikana. Oli tavallaan hätä, kun ei tiedetty paljonko aikaa on jäljellä.
Kirjoittajan työtä helpottivat Nousiaiselta tulleet selvät ohjeet. Mona-Liisa ehti myös olla osin mukana laatimassa kustannussopimusta Gummeruksen kanssa.
– Hän ei halunnut kiiltokuvamaista teosta vaan avoimen ja rehellisen kirjan. Siksi vaikeista asioistakin kirjoittaminen oli tavallaan helpompaa. Ei voinut jättää kesken niin, ettei sairaudesta ja kuolemasta olisi kirjoittanut mitään. Hän halusi, että asiat kirjoitetaan kuten ne ovat.
Arffman sanoo, että kiire näkyy tavallaan myös lopputuloksessa: tietyistä teemoista on ehditty puhua enemmän. Yksi niistä on äitiys.
Mona-Liisa Nousiaisen tytär Isabella oli äitinsä sairauden aikaan vain 8-vuotias.
Olisin halunnut, että Isabella saa kokea samanlaisen äitisuhteen kuin itse sain. Oma äitini on ollut tukeni ja joskus pahoissa paikoissa myös järkähtämätön muuri. Minulla on Isabellan kanssa samankaltainen suhde, mutta se jää nyt kesken. Se on ahdistavaa, koska en pysty muuttamaan sitä. Lyhyessä ajassa on yritettävä antaa kaikki loputkin eväät elämään ja uskottava, että hän on jo saanut paljon.
Laura Arffman uskoo, että äidistä Isabellalle jäävä muisto ohjasi Mona-Liisa Nousiaisen päätöstä kirjasta. Nousiainen kirjoitti tyttärelleen myös kirjeitä luettavaksi elämän tärkeinä päivinä, joihin äiti ei enää voi osallistua.
– Mona-Liisalle oli tärkeää, että Isabellalle jää selvä muisto ja koonti. Kun itse tulin äidiksi, ymmärsin hädän, että mitä jos lapsi unohtaa.
Mona-Liisa ei jossitellut
Kirjaan piirtyi kuva ihmisestä, joka teki kaiken täysillä eikä jättänyt mitään puolitiehen. Arffmanin mukaan se luonteenpiirre ulottui kaappien siivouksesta lapsenkasvatukseen.
Nousiainen myös pysyi positiivisena, vaikka pelkojakin oli. Arffmanin mielestä hienointa ja kauneinta oli, ettei Mona-Liisa jossitellut. Ei, vaikka sairaus oli ollut läsnä pidempään ja ennen diagnoosia oli käyty monissa tutkimuksissa.
– Hän ei koskaan miettinyt, että mitä jos se syöpä olisi löytynyt pari vuotta aiemmin. Kun diagnoosi tuli, hän katsoi heti eteenpäin ja panosti täysillä siihen, mitä voidaan tehdä. Aika lailla täydellinen katkeruuden puute oli se käsittämättömin juttu.
Mona-Liisa Nousiainen nukkui pois heinäkuussa 2019. Laura Arffman jatkoi kirjan työstämistä kesän lopulla lomansa aikana, jolloin hän kävi läpi lehtiartikkeleita. Nousiaisen lisäksi hän haastatteli kirjaa varten noin 30 ihmistä.
Haastattelut ja niiden purkamisen Arffman aloitti äitiyslomalla. Tavoitteena oli saada kolmen tai neljän luvun rungot Gummerukselle. Hän oli ryhtymässä lukemaan niitä viimeistä kertaa läpi kun huomasi, että synnytys alkaa. Lapsi oli pari viikkoa etuajassa.
– Ahkerasti luin niitä lukuja kolme tai neljä tuntia ennen Naistenklinikalle lähtöä.
Oppina armollisuus
Mona-Liisa – urheilija, muusikko, ihminen -niminen teos julkaistiin keskiviikkona. Päähenkilön toive toteutui, eikä siitä tullut kiiltokuvaa.
Mona-Liisan laihassa vartalossa vasemman solisluun alla on paikka, josta lääkkeet ja yöaikaan tiputettava ravintoliuos kulkeutuvat elimistöön. Vatsan vasemmalta puolelta lähtee paksumpi letku, josta kaikki ystäväni syömä ruoka tai ainakin sen imeytymätön osa valuu pois. Myös oikeassa alakyljessä on reikä. Siinä on pidetty poistoputkea vatsaan kertyvälle nesteelle.
Laura Arffman sanoo, että ystävä opetti häntä monella tavalla kirjaprosessin aikana. Yksi tärkeimmistä opeista on armollisuus.
– Mona-Liisa antoi perspektiiviä siitä, ettei pieniin harmituksiin saa jäädä kiinni. Jos isot asiat ovat hyvin, silloin kaikki on hyvin.