Harrastan mokkalippabongausta. Se tarkoittaa, että käyn toreilla kahvilla ja istuudun sen ukkoköörin viereen, joka näyttää vakiokalustolta. Jään kuuntelemaan ja oppimaan elämää.
Kutsun mokkalipoiksi sitä ukkoaitiota, joka kokoontuu torikahviloissa ja huoltoasemilla halvan sumpin äärelle parantamaan maailmaa. Heillä on yllä tuulitakit tai varusteliivit ja lippiksissä mokkanahkaiset lipat. Kaartin vanhimmilla on jalassa kulmahousut, nuoremmilla jotakin käytännöllistä, jossa on isot taskut. Jossain päin Suomea heidän yllään on Helly Hansenia, toisaalla maastokuoseja, mutta kaikkialla tuoksuu Tabac-partavesi.
Mokkalipat kohtaavat vakiopaikallaan ja aloittavat keskustelun siitä, miten hallitus on viimeksi töpännyt. Ja aina on. Sipilän kauvella oli maailmankirjat sekaisin, Rinne oli täysi kepuli koko mies ja Mariinin likan kauvella nyt ei nouse enää kuhakaan.
Kun poliitikot on haukuttu, mokkalippojen juttu soljuu siihen, kuinka humpuukia soteuudistus oli ja kuinka onneksi se kaatui. Vaikka huonosti ne on asiat terveyskeskuksissa nytkin: liikaa joutuu jonottamaan ja kaiken maailman kaaviloita täyttämään. Siksi niissä käyvät vain hölmöt höynäyttämässä itseään. Mokkalipalta on tosin polvet menneet urheillessa nuorena SM-tasolla, mutta maasturista on helppo nousta huonoillakin jaloilla.
Mitä autoihin tulee – ja tuleehan niihin – Toyotaan voi luottaa, ja juuri mokkalipat ovat tehneet japanilaisesta kansanautosta Suomen arvostetuimman automerkin. Uudella autolla on silti turha tulla koreilemaan. Vanhankin saa katsastuksesta läpi, kun tietää viedä sen Linkun serkkupojalle.
Sitten mokkalipat siirtyvät Linkun kuulumisiin. Tätä harmittaa, kun jäi Finlandia-hiihto välistä tänä vuonna ensi kertaa. Moinen tunteista avautuminen on vaivaannuttavaa, joten mokkalipat siirtyvät testaamaan kuka muistaa, minä vuonna Salpausselällä oli isoin yleisö. Vastauksia ei tarvitse kännyköistä tarkistella, tämä tiedetään.
Paras tietoviisas on ansainnut nyt puheenvuoron. Hän käyttää sen haukkumalla rengashotellin, jonka nuori jolppi jonotuttaa häntä, vaikka kynii pitkän pennin pelkästä renkaiden pitämisestä. Kyllä ne pysyvät pitämättäkin, joten mokkalippa onkin rakentamassa uutta varastoa takapihalleen. (Vaikka kitkarenkaista saa puhua haukkuakseen ne, sanan ”rakennusvalvonta” mainitseminen olisi tässä seurassa etikettivirhe.) Päivän skuuppina Hoopee osaa lisätä, että Starkissa on kermikaistat tarjouksessa.
Mokkalippojen tietotoimisto on taas säästänyt neljä euroa metriltä. Ja ilman kaiken maailman äpsikaatioita.
Kun olen juonut oman kahvini, mokkalipoilla ei ole vielä santsitkaan kupissa. Joudun poistumaan kesken kaikkein kiinnostavimpien juttujen. Kuitunen on juuri paljastamassa, millä taktiikalla hedelmäpeleissä voittaa aina.
Pyydän anteeksi tätä epämokkalippaista tunnepuhetta, mutta jokin näissä porukoissa puhuttelee minua lämpimästi. Ehkä kyseessä on isättömän pojan kaipaus isähahmoihin, ehkä yksinyrittäjän kaipuu omaan heimoon, mutta rakastan näitä köörejä. Tunnen kuinka onnellinen olisin, jos voisin itsekin edes eläkkeellä liueta osaksi näiden ukkometsojen kaikkitietävää torielintä.
Mokkalippoja tulee muutenkin arvostaa, sillä jollain metafyysisellä tasolla he pitävät koko Suomea elossa. Jos he katoaisivat, katoaisi myös Suomi sellaisena kuin sen tunnemme. Kuka kaipaisi pajatsoja? Kuka osaisi kertoa, paljonko Kangasniemi punnersi Meksikossa ja missä tällä on kesämökki? Wikipediako korvaisi kansallisen muistin? Entä kuka neuvoisi siskonpoikaa, mitä poliisille pitää sanoa, että pääsee ylinopeussakoitta?
Mokkalippojen hiljaisuudesta saa tuntuman kerran vuodessa, metästyskauden alussa. Torikahvilan tyhjyys on silloin korviahuumaava. Kansakunta tuntuu vetäytyneen hetkeksi kuoreensa kuin tappion jälkeen. Joku nuori likka käy kysymässä lattea. Minua puistattaa.
Mokkalipat tietävät, että elämässä on suo siellä ja vetelä täällä, mutta neuvokas pärjää aina. Itseensä pitää luottaa, mutta kaveria ei jätetä. Toisten kunnioitus ansaitaan teoilla, mutta ketään ei ruveta pokkuroimaan – hallitusta viimeksi. Ja hullu se on, joka maksaa kahvista kolmea euroa.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka juo pannukahvia.
Kolumnista voi keskustella 7.11. klo 23:00 asti.