WASHINGTON Katsoin kelloa. Kolmas tunti menossa yhdessä Washingtonin parhaaksi mainostetun sairaalan hätätapausten odotushuoneessa.
Ainakin ulkoseinässä ollut jättimainos mainosti huippulaatua.
Minä olinkin rakennuskompleksin toisessa siivessä, siellä, minne tulevat ne hätätapaukset, jotka elävät julkisen tuen piirissä ja joilla ei ole kattavia yksityisvakuutuksia.
Ensiapu on annettava kaikille, jotka sitä tarvitsevat. Jatkohoidosta alkaa laskutus, ellei ole osannut täyttää Obamacare-papereita.
Minulla oli kattava vakuutus, mutta siellä istuin pahoinvoivan naisen ja lattialla makaavan sekavan miehen välissä. Edessä mies huusi kipua, piteli päätään ja ryntäsi välillä ulos.
Pienessä, nuhjuisessa odotushuoneessa oli parikymmentä potilasta, ovivartija ja kanslisti.
Muut olivat hiljaa ja selasivat kännyköitään. Kukaan ei kysynyt eniten kärsivien vointia.
Täällä jossain minulta otettaisiin koronatesti.
Vakuutusyhtiön huippusairaalan neuvonta ohjasi minut tänne, koska olin liikkeellä vain lievien oireiden takia. Selvisi, että vakuutus kattaa vain hengenhädän, sen tilanteen, kun pitää soittaa ambulanssi.
Jo kymmenen päivää kestänyt kuiva, hakkaava yskä ja paineen tunne rintalastassa eivät olleet tällaisia vaivoja.
Päätin odottaa, vaikka pelko alkoikin painaa uudella tavalla.
Jos en vielä ollut sairastunut, niin täällä se olisi mahdollista. Koronatestin hakijat odottivat samassa tilassa kaikkien muiden kanssa.
Sitten minut kutsuttiin sisään tutkimushuoneeseen. Ystävällinen hoitaja mittasi kuumeen, jota ei onneksi ollut, ja tarkisti verenpaineeen.
Pääsin toiseen huoneeseen, jossa odotti yksi nainen. Hän oli ollut siellä yli kaksi tuntia.
Tunnin kuluttua kurkkasin ulos. Odotustila oli ääriään myöten täynnä, samoin käytävä. Ainakin osa alussa näkemistäni potilaista nuokkui penkeillä ja tietysti ilman turvavälejä. Maskit sentään oli jokaisella. Paitsi niillä, jotka repivät ne tasaisin väliajoin pois.
En tunnistanut ilmanvaihtoa.
Jonotin takaisin virkailijalle ja kysyin arviota odotuksen kestosta.
– Hmm, tänään pisin odotusaika on ollut vajaat kuusi tuntia, mutta nyt alkuillasta se voi venyä. Hätätapaukset menevät edelle.
Minä ja toinen nainen päätimme lähteä. Aikaa oli palanut lähes viisi tuntia ja työpäivä oli menetetty.
Sinä aikana olin selvittänyt yksityisten pikatestien mahdollisuuksia. Netti vilisi testipaikkoja, mutta tarkempi selaus antoi ymmärtää, että ne olivat vain Washingtonin asukkaille. Sivujen tiedot olivat sekavia.
Muistin nähneeni viikonloppuna testiteltan Georgetownin rantabulevardilla. Olisiko se siellä arki-iltana?
Apteekkiketju? Soitin palvelunumeroon. Automaatti ohjasi tuntemattomuuteen.
Kotimatkalla poikkesin apteekkiin. Sieltä neuvottiin soittamaan tiettyyn liikkeeseen, jonne voisi päästä jopa ulkomaalainen.
Soitin heti asunnoille päästyäni. Virkailija neuvoi täyttämään online-lomakkeen.
Jo ensimmäiset kysymykset osoittivat, että minulla ei ole mahdollisuutta pikatestiin. En ollut vakavasti sairas, en hoitoalantyöntekijä, en riittävän iäkäs yms. Ohjelma tarjosi yhtä testipaikkaa Fairfaxista, yli kolmenkymmenen kilometrin päästä.
Yskäisin.
Illan tunteina sain suoran numeron vakuutusyhtiön suosittaman toisen sairaalan päivystykseen ja peräti suoraan koronatestiosastolle. Sinne voisin soittaa seuraavana aamuna.
Tuli uusi aamu ja soitin. Ystävällinen mies kertoi sen saman, jonka olin jo kokenut edellisenä päivänä.
– Meille ei voi ulkomaalainen varata aikaa noilla tiedoin. Voit tulla hätätapausten osastolle, mutta se kestää. Olen kamalan pahoillani.
Nyt alkoi todella yskittää.
Kollegan neuvosta otin aamuvarhain yhteyttä kirjeenvaihtaja-ajan yksityiseen pikkuklinikkaan, jossa olin kerran joutunut käymään vajaan kolmen vuoden aikana.
Virkailija ilmoitti heti kättelyssä, että heillä ei oteta vastaan uusia potilaita koronatestin takia.
Ennen kuin hän sulki puhelimen, ehdin huutaa, että olen entinen potilas.
En tietenkään muistanut lääkärin nimeä, mutta ihmeekseni potilastietoni löytyivät syntämäajan perusteella.
Sain jättää yhteydenottopyynnön lääkärin kanslistille.
Hän soitti vajaan tunnin kuluttua kertoakseen, että lääkäri voi kirjoittaa lähetteen erääseen sairaalaan, josta otetaan yhteyttä 48 tunnin kuluessa ajanvarausta varten.
Yskä paheni, olin tukehtua.
Sain kuiskatuksi, eikö ole mitään muuta?
Linjoilla oli hetken hiljaisuus ja virkailija paljasti, että Virginian puolella McLeinissä on pikaklinikka. Soita sinne.
Kiitin ja soitin. Sain ajan kahden tunnin päähän.
Matkaa oli vain runsaat kymmenen kilometriä. Pääsin sinne, kun kollega Mika Hentunen soitti minulle Uberin. Koronan takia taksit ovat kadonneet Washingtonista, ne ovat konkurssissa.
Kohta kolmen työviikon aikana en ole onnistunut lataamaan Uberia, koska se ei jostain syystä hyväksy mitään luottokorttiani. Olen siis kirjeenvaihtajamme kuljetuspalvelujen varassa.
Sitten alkoi sujua. Klinikalla oli erinomainen palvelu, vaikka jouduinkin seisomaan ulkona kaatosateessa. En valittanut, kun sain siirtyä ovilipan alle.
Testi otettiin ajallaan, samoin rahat. Puolta tuntia myöhemmin kädessä oli puhdas testitulos ja vajaan kolmen sadan dollarin kuitti.
Soitin Mikalle, että hän voi tilata Uberin. Tulen takaisin töihin.
Vielä yskitti, mutta ei enää pelottanut
Lue lisää: