Ihailemme sitä, mitä emme osaa, ja pidämme omia kykyjämme halpoina. Minä esimerkiksi ihailen ihmisiä, jotka osaavat myydä. Seuraan nautinnolla, kun tajuan olevani hyvän myyjän seurassa. Se on kuin pääsisi osallistumaan taikatemppuun ja taikuri olisi ihan hemmetin mukava jätkä.
Monesti ajatellaan, että myyntitykki on itsekäs ketku. Toisaalta meidät taiteilijat kuvataan usein jonkinlaisina jaloina, itsensä uhraavina taiteen pyhimyksinä. Yhtä hyvin asia on päinvastoin. Harva osaa olla itsekeskeisempi kuin taiteilija, kun taas hyvä myyjä on muiden ihmisten palvelija.
Taiteilija miettii: miltä musta tuntuu. Myyjä miettii: mitä muut ihmiset haluavat? Jälkimmäinen on jalompaa.
Yrityksillä on kokonaisia osastoja erikoistuneina ymmärtämään, mitä ihmiset haluavat. Hyvä myyjä koettaa samaistua toisiin ihmisiin ja nähdä maailman heidän silmin. Mitä kipuja asiakkailla on, ja mitä lääkkeitä hän voi näihin kipuihin tarjota? Jos asiakkaat eivät osta, myyjä katsoo peiliin. Miksi en osaa tarjota ihmisille sitä, mitä he haluavat? Mikä minussa on vikana? Sympatiaa myyntitykeille!
Romanttisen taiteilijan myytti syntyi parisataa vuotta sitten Saksassa. Sen mukaan taiteilija on poikkeusnero, joka kanavoi korkeampia voimia ja ikuistaa omista kärsimyksistään kuolematonta taidetta, jonka kantaa ihmiskunnalle valoa sädehtien kuin Liitonarkin. Taiteilijan on helppo uskoa tätä myyttiä.
Romanttisen taiteilijan ei sovi miettiä tuotteensa vastaanottajaa.
Jos romanttisen taiteilijan tuotteita ei haluta, se vain todistaa, etteivät tylsät poroporvarit ymmärrä häntä, koska varmaan hän on poikkeuksellinen nero. (Itse asiassa taiteen ostaminen halventaa taiteen kapitalismin lakeijaksi, joten siitä ei tulisi puhuakaan.) Myyntihaluttomuuteen liittyy usein ylimielisyyden luonnevika: ”Pah, oma vikanne, jos ette älyä haluta tätä.” Helmiä sioille! Romanttisen taiteilijan ei sovi miettiä tuotteensa vastaanottajaa. Sellainen olisi alhaista yleisön manipulointia ja hyödyntämistä, ellei jopa hyväksikäyttöä.
Toisin sanoen, jos miettii, mitä yleisö haluaa, ja antaa sille sen, käyttää yleisöä hyväkseen.
Tietysti taidekin on jana, jonka toisessa päässä ollaan ääriromanttisia ja toisessa mietitään joskus muitakin. Yleensä tämä riippuu siitä, kuinka paljon rahaa liikkuu.
Rahan ja taiteen paradoksi on siis: Raha saa jopa taiteilijan ajattelemaan muita ihmisiä. Ilman rahaa ajatellaan omaa napaa.
Kokeellinen runoilija tai kuvataiteilija voi kanavoida luovia voimiaan oman maun mukaan yleisöstä huolimatta. Toisessa päässä janaa ovat vaikka elokuvatuottajat, joiden pitää saada miljoonainvestoinnistaan jotain takaisinkin. Heidän pitää miettiä yleisöä enemmän kuin itseään, tuntea tämän mielenliikkeet karvoineen päivineen. Ehkä tämän takia ihmiset kuluttavatkin niin paljon enemmän Netflixiä ja Marveleita kuin ostavat hakukonerunoutta tai tamponi-installaatioita.
Rahan ja taiteen paradoksi on siis: Raha saa jopa taiteilijan ajattelemaan muita ihmisiä. Ilman rahaa ajatellaan omaa napaa. Mutta näinhän se on maailmassa muutenkin. Varakkaan on helppo antaa toisille, köyhien on pakko olla itsekkäitä.
Puute ja kärsimys harvoin jalostavat.
Mutta ihan toinen asia sitten on, että joskus ihmiset haluavat asioita, joita eivät edes tiedä haluavansa. Kuuluisasti kukaan ei osannut kaivata Nokialta kosketusnäyttöjä. Ja tässä taiteilijoilla on etulyöntiasema.
Parhaimmillaan taide voi nimittäin tarjota kosketusnäyttöjä elämän käsipuhelimeen paljastamalla ihmisille itsestään sellaisia puolia, joista he eivät tienneetkään. He ikään kuin lainaavat välillä Narkissoksen peiliään ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet kunnolla kasvojaan.
Ja se on jo niin jalo taikatemppu, että taiteilija saa sillä paljon anteeksi.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, jonka kallisarvoisimpia muistoja viime kesältä on istua terassilla lukemassa Paavo Haavikon Talvipalatsia. Sitä hän ei tiennyt kaipaavansa.
Kolumnista voi keskustella 26.1. klo 23:00 asti.