Miten kauheaa on lapsiperheiden elämä Tapiolassa!
Totesin näin katsottuani erään kotimaisen elokuvan. Vihreä leski (1968) kertoi perheenäidistä, jonka elämä Espoon puutarhakaupungissa on lohduttoman surullista. Puoliso on pölvästi, lapset pelkkä velvollisuus, elämästä puuttuu ystävyys ja tarkoitus. Joka kuva nuoresta äidistä on täynnä eksistentiaalista ahdistusta.
Mutta saman tien kun olin kauhistellut elämää Tapiolassa, tajusin: Hetkinen. Minä elän itse lapsiperhe-elämää Tapiolassa. Enkä vaihtaisi sitä mihinkään!
Olin haksahtanut konfliktiharhaan.
Paljastan teille tässä ammattisalaisuuden. Me kirjailijat kuvaamme maailman järjestään väärin. Kun me kirjoitamme elokuvia ja romaaneja, ne ovat aina kuvauksia konfliktista. Tarinat syntyvät ongelmista, riidoista, vaaroista, angstista, hulluudesta. Nämä ovat bensiini, diesel ja biokaasu, joita ilman tarina ei liiku. Jos tarinassa ei ole vaaraa ja kärsimystä, se ei herätä yleisössään pelkoa ja sääliä – ja silloin he jättävät sen kesken.
Tarina epäonnistuu ilman konfliktia, ja mitä isommat konfliktit, sitä kiinnostavampi tarina usein on.
Tästä seuraa se, että elämä kuvataan tarinoissa vaikeampana kuin se oikeasti on. Elämä on ongelmattomampaa ja mukavampaa kuin kirjoissa, saduissa, näytelmissä, elokuvissa ja tv:ssä. Tylsempää, kyllä, ehdottomasti.
Ihmisen elämä päätyy kirjaksi yleensä vasta silloin kun hänen ongelmansa ovat riittävän isoja.
Mutta siinä vaiheessa, kun suurin ongelmasi on tylsyys, elämän koulun todistukseesi on kirjattu jo vähintään kahdeksikko.
Ihmisen elämä päätyy kirjaksi yleensä vasta silloin kun hänen ongelmansa ovat riittävän isoja. Kun kirja filmatisoidaan, leffa keskittyy hänen elämänsä kaikkein vaikeimpaan aikaan. Darkest Hour (2017) ei kerro Winston Churchillin elinikäisestä rakastavasta avioliitosta Clementinen kanssa. Se kertoo natseista.
Konfliktiharha vääristää eritoten käsitystämme historiasta. Historialliset tarinat tulvivat sortavia kuninkaita ja piispoja, raakoja rosvopäälliköitä ja aviottomien lasten skandaaleja, mutta todellisuudessa ihmisten elämä kului enimmäkseen työtä tehden, jutellen, nukkuen ja lintujen kevätmuuttoa seuraillen.
Teollistumisen aikakaudesta muistamme dickensiläisiä orpolapsia, kasvot täynnä saasteisten kaupunkien nokea, näpistelemässä leipää tai kerjäämässä velliä. Lapsia ei kuvata potkimassa iloisina palloa ja auttamassa mummia maatilalla.
Mitä ikävämpää ja epäoikeudenmukaisempaa, sen parempaa tarinalle.
Lähihistoriammekin kuvataan täynnä patoutunutta aggressiota, jossa yhteisöt vaanivat yksilöitä, isot sortavat pieniä, ja isät eivät pörrötä poikansa tukkaa vaan pieksevät tätä remmillä. Mitä ikävämpää ja epäoikeudenmukaisempaa, sen parempaa tarinalle.
Olen urallani kirjoittanut monenlaista kirjaa, koska tykkään haastaa itseäni. Mutta eräs aihe on sellainen, jota en ole uskaltanut edes yrittää.
Kirja kertoisi vastaeläköityneestä avioparista, joka tulee toimeen eläkkeellään ja rakastaa toisiaan. He tykkäävät juoda kahvia, hoitaa puutarhaa, sienestää, hiihtää ja ratkoa sanaristikoita. Siinä se. Romaanin työnimi olisi ”Ollaan vaan ja eletään”.
Tällaisia ihmisiä on maailmassa roppakaupalla, ja olisi kiva kertoa heistäkin. Mutta jos joku jaksaisikin lukea tämän kirjan loppuun asti, se luultavasti jättäisi hänet tyhjäksi: Tässäkö kaikki? Eihän tässä tapahtunut mitään! Ne vaan oli ja eli! Niiden elämä ei ollut tarpeeksi vaikeeta!
Vähintäänkin avioparin pitäisi sössiä elämänsä salarakkailla ja huutaa toisilleen huoneissa.
Muistutukseni Sinulle, lukija, yleisö, onkin: Muista että leffat ja romaanit kuvaavat elämän suurimpia vaikeuksia. Elämä on keskimäärin mukavampaa. Maailma on täynnä isiä, jotka opettavat poikiaan kalastamaan, ja aviopareja, jotka ovat uskollisia toisilleen, syövät porsaankyljyksiä saunaillan päälle ja osaavat lopettaa toisen alkoholiannoksen jälkeen.
Maailma on täynnä poliiseja, jotka noudattavat lakia, pappeja, jotka rakastavat Jumalaa ja lähimmäisiä, ja lapsia, joiden elämä on niin kivaa, etteivät he malta mennä iltaisin nukkumaan. Ihmisen tarina on täynnä perheenäitejä ja -isiä, jotka katselevat lapsiaan piirtämässä tikku-ukkoja ja ihmettelevät, miten heitä onkin siunattu jollakin noin ihmeellisellä lahjalla.
Jos välillä näyttää, ettei tällaisia ihmisiä ole missään, muista, että on. Ja jos sinä olet yksi heistä, älä usko tarinoita: Maailma on täynnä kaltaisiasi.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija ja kouluttaja, joka opiskelee kommunikaatiota myös pystyäkseen kirjoittamaan parempia riitoja hahmoilleen.
Kolumnista voi keskustella 25.5. klo 23:00 asti.