Helsingin Säätytalossa puitiin pari viikkoa sitten tunteellinen kehysriihi.
Näin voi päätellä ainakin tiedotusvälineiden jutuista, joissa on pesty ennätyspitkäksi venyneen neuvottelun jälkipyykkiä – draamaa säästelemättä.
”Raivareita, mökötystä, ripitystä ja nöyryytystä”, summasi muun muassa Ilta-Sanomat viime viikolla neuvottelussa tiettävästi todistettuja tunteenpurkauksia.
Toimittajat ja yleisö ovat uteliaita tietämään, kuka ministeri ei tule kenenkin kanssa toimeen.
Tunteet kuuluvat politiikkaan. Näin on ollut aina, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.
Kiinnostavaa sen sijaan on, miten avoimesti näitä tunteita on käsitelty mediassa. Nopealla silmäyksellä vaikuttaa jopa siltä, että riihitunteet ovat saaneet enemmän palstamillimetrejä kuin tehdyt päätökset.
Syytä voi etsiä ainakin kolmelta suunnalta. Yhtäältä tunteet, ihmissuhteet ja draama kiehtovat meitä. Toimittajat ja yleisö ovat uteliaita tietämään, kuka ministeri ei tule kenenkin kanssa toimeen.
Toisaalta juuri näissä neuvotteluissa tunteet saattoivat olla poikkeuksellisen paljon pinnalla, sillä vääntöä käytiin pitkälti myös – no, tunteista. Tiettävästi keskustalla oli juuri tunne siitä, että hallitus on liian punavihreä, vaikka sen pitäisi olla pikemminkin punamultainen.
Puolueessa haluttiin saada aikaiseksi fiilis siitä, että keskusta olisi hallituksen toinen pääpuolue – ei vain yksi SDP:n neljästä kumppanista.
Ensi viikolla on toisten rooli vuotaa ja toisten paheksua.
Kolmas syy on vuodot. Säätytalon tapahtumista on kerrottu yksityiskohtaisesti julkisuuteen, koska niistä on kerrottu yksityiskohtaisesti toimittajille.
Tätä on myös kauhisteltu. Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa paheksui pääkirjoituksessaan sitä, miten demarilähteiden supatukset ovat menneet toimittajille liian helposti läpi. Otsikossa lehti innostui puhumaan jopa ”tiedotussodasta”.
Politiikassa tällaiset vuodot ovat kohtalaisen yleisiä. Vuotajan tunnistaa hiljaisuudesta – toiset siitä, että ne paheksuvat ”vuotojen poikkeuksellisen suurta määrää”.
Pian roolit jälleen vaihtuvat. Ensi viikolla on toisten rooli vuotaa ja toisten paheksua.
Riihiviikon aikana nimettömät lähteet ehtivät ennakoida niin sovun syntymistä huomattavasti etukäteen kuin hallituksen kaatumistakin. Arviot menivät metsään.
Toimittajana tietysti puolustan vuotoja. Samalla en voi olla miettimättä, pitäisikö vuotoja ja niiden pohjalta tehtyjen juttujen pelisääntöjä selkeyttää. Se saattaisi auttaa myös lukijaa, kun hän arvioi itse median kertomaa.
Pitäisikö uutisissa vaikkapa kertoa jotain enemmänkin, kuin vain että ”Ylen tietojen mukaan”. Millaisten tietojen? Miten media arvioi, että juuri nämä tiedot pitävät paikkansa?
Riihiviikon aikana nimettömät lähteet ehtivät ennakoida niin sovun syntymistä huomattavasti etukäteen kuin hallituksen kaatumistakin.
Arviot menivät metsään.
Mahdollisuus puhua ja tarjota tietoja nimettömänä on merkittävää vallankäyttöä.
Entä onko esimerkiksi politiikan tunnetuuletusta tärkeää julkaista nimettömiin lähteisiin nojaten? Ja jos on, kuinka monta lähdettä tarvitaan varmistamaan tapahtumien todenperäisyys?
Mahdollisuus puhua ja tarjota tietoja nimettömänä on merkittävää vallankäyttöä. Tiedotusvälineiden on siksi tasaisin väliajoin pohdittava, missä yhteyksissä nimettömiä lähteitä käytetään – ja kerrottava siitä myös lukijoilleen.
Journalismissa kaiken on oltava totta. Lukijan on voitava erottaa tosiasiat mielipiteellisestä aineistosta ja sepitteestä.
Robert Sundman
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, joka seuraa mielellään politiikkaa ja media-alaa. Hän(kin) on tehnyt useita politiikan uutisia nimettömien lähteiden pohjalta.
Voit keskustella aiheesta huomiseen lauantaihin 15. toukokuuta klo 23 saakka.