Susanna Kuparinen ei ole tehnyt teatteria viiteen vuoteen.
On ollut muuta puuhaa. Piti esimerkiksi tehdä lapsi ja seurata, miten se kasvaa.
Yksi vain kuitenkin, vaikka taannoinen pääministeri Antti Rinne muutama vuosi sitten patisteli kansaa laittamaan lisää lapsia, ja vaikka Kuparinen itsekin kantaa huolta kestävyysvajeesta.
Väestö ikääntyy, syntyvyys laskee, hoivamenot kasvavat, maksajia tarvitaan.
Kuparinen ottaa tämän yhteiskunnallisen ongelman ja kaikki muutkin pohjattoman vakavasti, mutta silti hän myös rienaa kaikkea rienaamisen arvoista.
Kuparisen puheessa toistuu alvariinsa suomen suosituin kirosana, hän lyö kiihtyessään termosmukiaan pöytään ja tarvittaessa nyrkkiä myös.
Hän väittää, ettei jaksa olla vihainen, mutta kyllä hän selvästi vihainen on. Hän kätkee kiukkunsa huonosti, mutta perustelee sen hyvin. Lisäksi hän nauraa paljon, koska monet lohduttomat ja pelottavat asiat ovat myös absurdeja. Niin kuin nyt vaikka ne synnytystalkoot.
– En mä ehdi enää lisää lapsia! Olen jo 47, pahus, Antti!
“Ideologisesti vapaata aluetta ei ole”
Yhteiskunnallista teatteria rakastava kansanosa ehti jo ihmetellä, missä Susanna Kuparinen luuraa.
Nyt ei enää tarvitse.
Kuparinen tekee ensimmäistä kertaa esitystä Kansallisteatterille. Sokea piste saa ensi-iltansa syksyllä Vallilan näyttämöllä, ellei joku virusvariantti laita taas ovia säppiin. Sitä ennen esitys ehditään kirjoittaa uusiksi monta kertaa sitä mukaa, miten todellisuus muuttuu.
Etenkin vaalien jälkeen.
Kuparinen singahti julkisuuteen runsaat kymmenen vuotta sitten Valtuusto-trilogialla, jota seurasi Eduskunta-sarja. Dokumenttiteatteriesitykset perustuivat todellisiin asiakirjoihin, monen ihmisen voimin tehtyyn uutteraan taustatyöhön ja faktantarkastukseen.
Todellisiin asiakirjoihin, päättäjien oikeisiin puheisiin ja virkamiesten haastatteluihin perustuu myös nyt tekeillä oleva esitys Sokea piste. Se käsittelee muun muassa sitä, kuka haluaa viedä keskellä kriisiä helsinkiläislasten rahat ja miksi Ruotsissa annettiin vanhusten kuolla koronaan.
Myös toivosta on tavallaan kysymys, mutta siitä lisää myöhemmin.
Kuparisen näytelmien hahmot olivat tosielämästä tuttuja päättäjiä, virkamiehiä ja muita vallankäyttäjiä, ja aiheet poliittisen päätöksenteon ytimestä. Kuparisen teokset ovat painaneet vallankäyttäjiä seinää vasten, tuoneet kabinettien suhmuroinnit päivänvaloon ja asettaneet poliittiset teot kontekstiin.
Näytelmien hahmoiksi päätyneet oikealta vasemmalle ovat haukkuneet ohjaajan lyttyyn sekä Hesarissa että Kansan Uutisissa. Esityksistä on lähdetty kesken pois ovet paukkuen. Ohjaaja ei ole säästänyt yhtään puoluetta tai eturyhmää toimittajankatseeltaan.
Siitä hyvästä hänet on työryhmineen palkittu Tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnolla.
– Kyllä me ollaan aika tehokkaasti suututettu koko poliittinen värikartta. Meillä ei ole varsinaisesti ystäviä missään. Ja se on just oikein. Niin sen pitääkin olla. Me ei olla minkään poliittisen liikkeen asialla.
Kuparista on arvosteltu siitä, että hänen näytelmiensä journalismi ei ole puolueetonta.
– Höh, voiko journalismi olla puolueetonta ikinä? Ideologisesti vapaata aluetta ei ole olemassa, ei taiteessa, politiikassa eikä journalismissa.
Jokaisella on oma sokea pisteensä
Susanna Kuparisen esityksissä istuu varmuuden vuoksi ensi-illan lähestyessä juristi varmistamassa, että kaikki näyttämöllä väitetty pitää vettä, eikä herjauskanteisiin ole aihetta.
– Yksikään juttu ei edennyt oikeuteen asti, Kuparinen huomauttaa.
Susanna Kuparinen, onko sinulla agenda?
– Jos puhutaan mun sokeasta pisteestäni, niin se on hyvinvointivaltion toimintojen turvaaminen, kehittäminen ja vieminen uudelle vuosituhannelle. Se on mun agendani. Olen ihan valmis olemaan kaveri kenen tahansa kanssa, joka on rehdisti samalla asialla.
Ja sillä asialla Susanna Kuparinen on nyt Kansallisteatterin Vallilan näyttämöllä, jonne hän on koonnut joukkonsa uutta esitystrilogiaa varten.
“Ihmisiä napsitaan reunoilta syövereihin ”
Kun Kuparinen alkoi pari vuotta sitten palailla vanhempainvapaalta töihin, hänen piti tehdä esitys mediasta.
Sitten tuli pandemia. Jotenkin sitä piti käsitellä, mutta Kuparinen ei halunnut tehdä koronanäytelmää. Ei hän usko, että kukaan sellaista olisi halunnut nähdäkään.
– Sitä on tässä jo tarpeeksi kaikki eletty. Se, mikä lopulta kiinnostaa, on kriisin seurannaisvaikutukset: se, mitä tämä paljastaa rakenteista, ajatusmalleista ja ideologioista, joita meillä on ollut jo ennen koronaa.
Kaikesta päätellen Kuparinen on maalaamassa aika synkkiä näkymiä.
– Korona on kriisi, joka on kiihdyttänyt kaikkea ja repinyt valokeilaan asioita, joita ei rauhallisemmissa oloissa olisi edes huomattu. Sellaisia asioita kuten jatkuva kiristäminen, kuristaminen ja leikkaaminen yhteiskunnan haavoittuvimmilta, etenkin lapsilta. Sitä on tehty koko ajan, mutta nyt, kun sitä tehdään kriisin keskellä, se on helvetin räikeää.
Kuparisen mielestä Suomessa on tehty paljon asioita oikein, mutta polulta ollaan astumassa miinaan. Hän näkee, että hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet ovat vielä olemassa, mutta niitä nakerretaan jatkuvilla leikkauksilla.
Se tie on hänen mielestään tuhon tie. Ongelman ydin on Kuparisen mukaan se, että etuoikeutetut päättäjät edustavat eliittiä, eivätkä ymmärrä mitä ovat tekemässä.
– Keskiluokalla on ihan hyvä meininki edelleen, mutta samalla juustohöylä ja leikkuri raksuttaa ja napsii ihmisiä reunoilta syövereihin, vaikka kriisin jälkihoidon pitää jatkua vielä kauan. Keskiluokka huomaa leikkurin vaikutukset vasta, jos sille tulee joku elämänkriisi, vaikka päihdeongelma, tai jos oman lapsen koulussa luokkakoko kasvaa.
Lapset kiinnostavat kun vaalit lähestyvät
Kuparisen mukaan esimerkiksi Helsingin kunnallispolitiikan nuori polvi oikealta vasemmalle vastaa meneillään olevaan kriisiin väärin: kovalla kurilla.
Niin on kriiseihin vastattu siitä lähtien, kun 1990-luvun lamavuosina päätettiin, että politiikan ainoa työkalu on leikkuri.
Sen käyttäminen tuli kalliiksi silloin ja tulee taas, Kuparinen huomauttaa.
– Helsingin demareissakin on kolme-neljäkymppisiä tyyppejä, joiden opit on kahdenkymmenen vuoden takaa valtakunnanpolitiikasta niiden mutseilta ja faijoilta. Että kun vaan leikataan tarpeeksi, niin tästä noustaan jaloilleen, mutta kun se on saatana kokeiltu jo! Ottaa sitä velkaa muutkin!
Laman säästöt näkyvät ylisukupolvisina traumoina ja yhteiskunnan pudokkaina, muistuttaa Kuparinen. Sen ajan lapset jäivät jalkoihin, saivat muita kehnompaa koulutusta ja jäivät paitsi taideaineiden opetusta, fluoritabletteja ja kelvollisia mielenterveyspalveluita.
Nyt Suomi on taas Kuparisen mielestä maksattamassa kriisiä lapsilla.
Hän nostaa esimerkiksi Helsingin koulusäästöt. Valtuutetut päättivät viime vuoden lopussa leikata kasvatuksesta ja koulutuksesta 22 miljoonaa euroa. Pormestari Jan Vapaavuori olisi leikannut 50.
– Koulutusleikkausten takana oli oikeisto-punavihreä -konsensus, sosiaalidemokraatit, kokoomus ja vihreät. Nuoria tyyppejä! Hei haloo!
Pitkän väännön jälkeen osa koulutuksen leikkauksista päätettiin perua, mutta asiaa ei ole kuukausien kiistelystä huolimatta tuotu valtuuston käsiteltäväksi. Ja osa säästöistä on joka tapauksessa jäämässä voimaan.
Kuparinen arvelee, että lapset tulivat päättäjien mieleen nyt ainoastaan siksi, että vaalit lähestyvät.
– Miten kipeä asia tämä olisi muka ollut ilman vaaleja puolueille, jotka alunperin olivat valmiita leikkaamaan koulujen perusrahoituksesta? Kun leikkauksista päätettiin, oli Helsingin ylijäämä noin 250 miljoonaa, sitten paljastui, että se onkin 500 miljoonaa. Kyllä se 250 miljoonaakin on niin helvetisti rahaa, että 20-30 miljoonaa siitä lapsille keskellä kriisiä ei ole kauhean paha uhraus.
“Suomesta sammutetaan valot”
Lasten ja huono-osaisten puolia pidetään juhlapuheissa, kaikkea hyvää lupaillaan, sympatiaa on, mutta rahaa ei tipu. Se on Kuparisen mielestä epärehellistä äänestäjiä kohtaan.
– Vihaan sitä, kun joku väittää, että veroja ei nosteta, eikä velkaa oteta, mutta hyvinvointia lisätään. Se on mahdotonta. Se on vastenmielistä kaksoispuhetta ja sitä harrastetaan joka taholla. Kun keskustan Annika Saarikko sai uitettua “vastuullisuutta” budjettikehykseen, niin jotkut juhlivat sitä järjen äänenä. Tajusivatko ne juhlijat, mitä Saarikon leikkaukset tarkoittavat ensi vuonna kunnille? Sieltä lähti niin paljon rahaa, että Suomesta sammutetaan kohta valot.
Paikallispolitiikassa on käynnissä Kuparisen mukaan sama meno. Ollaan puolustavinaan palveluita, mutta toisella kädellä niitä niistetään.
– Esimerkiksi Helsingin sosiaalidemokraateissa luuraa ihmeellinen elitismi. Verokertymiin ei saa koskea, koska verot satuttaisivat heitä ja heidän hyvätuloisia kavereitaan. Ei saa ottaa velkaa, koska ööh, velkaa ei saa ottaa. Valtuuston kokouksessa, jota me käsitellään Sokeassa pisteessä oikein ylpeillään sillä, miten Helsinki ei ole ottanut yhtään velkaa ja sitten jätetään lapset…
Kuparisella keittää niin paljon, että lause poikkeuksellisesti katkeaa kesken.
Hänen mielestään nyt ollaan tienristeyksessä.
Kriisin jälkeen haavoittuvimmassa asemassa olevat tarvitsevat enemmän vielä enemmän apua kuin ennen kriisiä. Oppimisvaje on koronan seurauksena valtava: osa on saanut heikkoa opetusta, osa ei juuri mitään. Jotkut niistäkin nuorista, jotka pärjäsivät koulussa ennen kriisiä, ovat nyt pudonneet kelkasta. Tukipalveluita on ollut tarjolla heikosti.
Nuorten pahoinvointi on muutenkin kasvanut. Lastensuojelun tarve on lisääntynyt valtavasti samalla kun palvelut ovat heikentyneet.
– Me puhutaan nyt vakavasta asiasta, siitä, voidaanko me säilyttää tässä maassa ne piirteet, joita me halutaan säilyttää. Me ei haluta lukea väkivaltauutisia, me ei haluta lukea, miten joku lastensuojelulapsi on taas tapettu, me ei haluta lukea, miten pisatulokset koko ajan heikkenevät.
Pelkästään Helsingissä on vuosittain lähes tuhat tapausta, joissa alaikäinen karkaa lastensuojelulaitoksesta. Aina heitä ei edes etsitä, kun ei ole työntekijöitä tarpeeksi, Kuparinen muistuttaa.
– Missä helvetissä nämä lapset ovat? Sivistynyt yhteiskunta ei yritä kampittaa niitä, jotka ovat meidän kaikkien toivo. Säästöjen seuraukset näkyvät rekyylillä joskus kymmenen vuoden päästä. Silloin katsotaan tähän hetkeen ja itketään, että mitä helvettiä me ajateltiin.
Keski-ikäisten kannattaisi Kuparisen mukaan kiinnostua lasten hyvinvoinnista jo pelkästään itsekkäistä syistä. Hän viittaa jälleen kestävyysvajeeseen.
– Meillä ei ole varaa menettää kokonaista sukupolvea. Me tarvitaan joka jumalan tyyppi, kun väestö ikääntyy. Ei ole mitään järkeä läpsiä meidän lapsia.
Kuparinen puolustaa hyvinvointivaltiota henkeen ja vereen, koska se on hänen mielestään ihmisten itsemääräämisoikeuden tae. Se mahdollistaa vapauden.
– Vapaus tulee siitä, että ei joudu olemaan riippuvainen kenenkään hyväntahtoisuudesta. Meille kuuluvat tietyt asiat vain siksi, että olemme syntyneet ja olemme olemassa. Hyvinvointirakenne takaa, että ihmiset voivat käyttää kaikki resurssinsa siihen, että he pärjäävät. Sitten on niitä, jotka eivät pärjää, ja valtion sivistystaso mitataan sillä, että heidätkin hoidetaan.
Suomessa uskotaan Kuparisen mielestä kummallisen laajasti, että jokainen on oman onnensa seppä ja kun vain tahtoo tarpeeksi, voi saavuttaa mitä tahansa.
Lähtökohdat eivät kuitenkaan ole kaikille samat. Siksi tarvitaan mahdollisuuksia tasaavia rakenteita.
– Aina läsnäoleva usko yksilöön on vähän romanttinen ihmiskäsitys. Se on kuin myytti taiteilijanerosta joka uskomattomalla luomisvoimallaan tekee ihmeitä olisi levitetty käsittämään mitä tahansa merkonomia tai yritysjohtajaa. Siinä sitten unohdetaan, että olihan silläkin puoliso aatelissuvusta ja helvetisti rahaa, tai että jonkun bisnesneron ensimmäiset lainat takasi isä ja äidin kaverit pääomitti sen. Meillä on kummallinen tapa ajatella, että jokainen aloittaa nollasta. Ei me mistään nollasta aloiteta.
“Ruotsi päätti antaa vanhusten kuolla”
Susanna Kuparisen debyytti Kansallisteatterissa on talolle suuri tapaus. Sokeaa pistettä markkinoidaan tuhon ja toivon karnevaalina.
Mutta missä se toivo piileskelee? Haastattelun tässä vaiheessa Kuparisen jutuista alkaa tulla melko lohduton olo.
Ohjaaja tuumii hetken ja sanoo sitten, että toivo tulee esimerkiksi kiitollisuudesta.
Vaikka hänen olonsa on vähän hutera juuri saadun koronarokotuksen jäljiltä, hän on siitä hyvin onnellinen.
– Jumalauta, että oli hienoa mennä Messukeskukseen rokotettavaksi! Siinä heti kerralla näki, että tällaista hienoa me yhteisillä rahoilla saamme.
Aivan erityisen kiitollinen Kuparinen on siitä, että suurin osa meistä on hengissä. Suomen hallitus päätti koronastrategiassaan asettaa ihmiset etusijalle suhteessa talouteen. Esimerkiksi Ruotsissa toimittiin toisin.
– Meitä suomalaisia ja täällä asuvia ihmisiä on kuollut todella vähän. Vuosi sitten elinkeinoelämän tyypit, jotka aina dissaa heikompia tulivat esiin, ja sanoivat, että kauhea tilanne, mutta nyt pitää vaan valita ihmiset tai talous. Se oli jumalattoman pelottavaa, koska nämä ovat ihmisiä, joita aina kuunnellaan. Nyt ei kuunneltu.
Ruotsissa päätettiin Kuparisen mukaan antaa esimerkiksi antaa vanhusten kuolla ja etnisten ryhmien kärsiä koronasta, että hyvä fiilis säilyy ja raha liikkuu.
– Ihmisille päätettiin kertoa se, mitä he haluavat kuulla. Heille on sanottu, että ei tämä oikeastaan teidän elämään kauheasti vaikuta, koko ajan mennään parempaan suuntaan, ja pääepidemiologi poseeraa kymmenille tuhansille faneilleen ilman maskia ravintoloissa. Ilmapiiri on pysynyt kivana, mutta jengiä on kuollut aivan helvetisti.
Kuparinen pitää Ruotsia relevanttina vertailukohtana, koska länsinaapuria pidetään meillä monin tavoin mallivaltiona. Se, mitä on tapahtunut siellä, voisi hänen mielestään tapahtua meillä.
– Ruotsissa tehdään sellaista politiikkaa ja sellaisia päätöksiä, jotka on tosi julmia ja tappavia. Siellä on esimerkiksi vanhustenhoito ulkoistettu pidemmälle kuin täällä. Meillä tehdään samaa, mutta pidemmällä aikavälillä.
Pehmeät arvot, politiikan uusi kova ydin?
Susanna Kuparinen, palataanko toivoon?
– Se, mitä tämä kriisi on näyttänyt on, että meillä on vielä tosi paljon hyvää, mistä kannattaa ja voi pitää kiinni.
Kuparisen mukaan toiveikkuutta luo myös se, että meillä on hänen mielestään ollut hyvä herraonni.
– Ruotsissakin on demaripääministeri, mutta hän meni virkamiesten selän taakse piiloon. Kun miettii, millaisen pommituksen kohteena meidän pääministerimme on ollut, niin aika hyvin ja rauhallisesti se on vetänyt. Kun katsoo jälkikäteen siirtoja, joita on tehty, niin ne on lopulta olleet aika hyviä. Kansainvälisesti mitattuna Suomi on ollut aika hyvä paikka olla.
Toivoa luo se, että vaikka on leikattu, on myös pidetty ihmisen puolta, sanoo Kuparinen.
Hän uskoo varovaisesti muutokseen, siihen, että perinteisistä pehmeistä arvoista on tulossa politiikan keihäänkärki.
– Kun katsoo, mitkä ratkaisut ovat olleet rationaalisia kriisin aikana, niin ne ovat olleet hyvinvointia ja huolenpitoa korostavia. Ihmisten hengissäpysymiseen tähtäävä politiikkaa kriisiaikoina, se on kovaa ydintä. Se on myös pehmeä lähestymistapa, koska siinä suojellaan elämää.