Kun on pitkään työelämän ulkopuolella, kadottaa kontaktin normaaliin. Ymmärrän, että tavalliseen elämään kuuluu työtä, kotityötä ja lepoa, vaikka en itse niihin kaikkiin pystykään. Siinä kohtaa putoan jo kärryiltä, kun noihin lisätään vielä harrastuksia, ystäviä ja sukulaisia.
Mielenterveyskuntoutujalle yhtälö on mahdoton käsittää, saati hallita. Kuitenkin se pitäisi jollain tavalla pitää mielessä, koska kuntoutumisen tavoitteena on päästä lähemmäs ihan tavallista elämää.
Mutta hei, kuka muka osaa kertoa, mitä tavoiteltava tavallisuus on?
Suomessa kaikkein rikkaimmatkin ihmiset korostavat elävänsä ihan tavallista elämää. Kun Anu Kantola ja Hanna Kuusela pari vuotta sitten haastattelivat Suomen rikkaimpaan promilleen kuuluvia ihmisiä, kävi ilmi, että nämä haluavat korostaa olevansa ihan tavallisia ihmisiä ja elävänsä juuri niin kuin muutkin suomalaiset. (Huipputuloiset – Suomen rikkain promille, Vastapaino 2019):
Näin he kertovat elämästään:
“Meidän arkielämä on hyvin, hyvin tavallista. Mä olen itse siivouspäivänä siivoamassa ja kannan puita ja teen kaikkia askareita.”
“Me ollaan ihan tavallisia ihmisiä… Me ollaan tosi ödmjuk, se on se sana mitä yleensä käytetään, eli humble, mikäköhän se on suomeksi… Me ei nosteta meitä, me ei olla mitään yli-ihmisiä, me ollaan ihan tavallisia ihmisiä.”
“Olen sellainen henkilö, jonka täytyy käydä töissä ja aamulla herätä ja viedä se kanakoira kuselle. Vaikka tietysti meillä on aika hyvät liksat välillä ja muuta, mutta ei se semmoista ole, että tässä kuvitellaan jotain kermaa olevansa.” (Aika hyvä liksa tarkoittaa, muuten, tässä yhteydessä keskimäärin 684 000 euron vuosituloja.)
Tavallisuuden käsite kiehtoo minua. Se on tavallinen sana mutta vaikea määritellä. Se ei tarkoita samaa kuin “enemmistön” tai välttämättä edes “yleinen”. Pikemminkin se kuvaa tiettyjen sosiaalisten normien mukaista, siis oikeastaan onnistumista sosiaalisessa pelissä. Silti ihminen, joka kuvaa itseään tavalliseksi, ei myönnä erinomaisuuttaan – päinvastoin hänhän on “ihan tavallinen”.
Arvonimet eivät ole muodissa; nuoret johtajat eivät halua vuorineuvoksiksi, koska se on noloa.
Tavallisuus ei ole moraalinen arvostelma: monet tuiki tavalliset asiat ovat väärin, esimerkiksi epärehellisyys tai itsekeskeisyys. Silti sanaa käytetään kuin se olisi arvo sinänsä. Kun lukee huipputuloisten ajatuksia, vaikuttaa siltä, että on aivan erityisen arvokasta olla tavallinen. Sekavaa, eikö?
Kantola ja Kuusela arvelevat, että meidän yhteiskunnassamme, joka on rakentunut tasa-arvon ihanteelle, on kiusallista esiintyä etuoikeutettuna tai poikkeuksellisen varakkaana. Siksi vauraat vähättelevät asemaansa. Arvonimet eivät ole muodissa; nuoret johtajat eivät halua vuorineuvoksiksi, koska se on noloa.
Kai superrikkaat täytyy tunnustaa ihan tavallisiksi, kun he kerran itse määrittelevät itsensä niin. Mikä minä olen kiistämään heidän oikeuttaan määritellä itse itsensä?
Silloin tavalliseen suomalaiseen elämäntapaan ei kuulu esimerkiksi sen miettiminen, paljonko voi tällä viikolla käyttää rahaa ruokakaupassa, tai mahtuuko lomabudjettiin sekä Linnanmäki että Ruotsin-risteily vai ei kumpaakaan. Eikä se, että lapselle luvataan oma huone vasta sitten, kun isommat sisarukset muuttavat omilleen.
Tai se, että uudesta harrastuksesta haaveilussa ensimmäinen kysymys on hinta. Sellainen on kuitenkin hyvin yleistä, tekisi mieleni sanoa “tavallista”. Yleensä käytössä oleva rahamäärä vaikuttaa aivan olennaisesti siihen, millaiseksi elämäntapa muodostuu. Ilmeisesti ei kuitenkaan tosi tosi rikkailla.
Yritin vastapainoksi löytää todistusaineistoa siitä, että köyhätkin kokisivat oman elämäntapansa tavalliseksi. Oletukseni oli, että mihin ihminen tottuu, sitä hän pitää ihan tavallisena.
Olin väärässä. Kuka kuuntelee köyhää-verkosto on julkaissut kirjoituskilpailunsa tekstejä, eikä niissä puhuta mitään tavallisuudesta. Köyhä ihminen ei vaikuta pitävän elämäntapaansa tavallisena, vaikka alituinen rahan miettiminen on oikeasti aika yleistä.
Tavallisuus näyttäisikin olevan jotain, jonka keskiluokka osaa parhaiten.
Viime vuonna toimeentulotukea sai useampi kuin joka kymmenes kotitalous. (Toimeentulotuen saaminen tarkoittaa hyvin vaikeaa taloudellista asemaa; tämä tiedoksi niille, joiden ei ole tarvinnut asiaan paneutua.) Asumistukea saa tuplamäärä ihmisiä, mutta silti sitäkään ei pidetä “tavallisena”.
Tavallisuus näyttäisikin olevan jotain, jonka keskiluokka osaa parhaiten. Sillä on valta asettaa normit. Kaikki, niin keskiluokkaa vauraammat kuin köyhemmätkin, mieluiten elävät kuin keskiluokka. Toisilla vain on varaa valita, toisilla ei.
Toisaalta on oikein ja tärkeää, että kaikkein vähävaraisimpien elämää ei pidetä normina. Tietenkin tavoitteena pitää olla yhteiskunta, jossa on epätavallista joutua nostamaan sosiaalietuuksia. Mutta ei se niin toteudu, että kiistetään sen tavallisuus eli yleisyys, pikemminkin päinvastoin.
Auli Viitala
Kirjoittaja on 46-vuotias eläkkeensaaja, mielenterveyskuntoutuja ja vapaa kirjoittelija.
Kolumnista voi keskustella 30.6. klo 23:00 asti.