Kummiteinin kesäläksy on kerätä biologian tunnille kasvio. Siis sellainen ihan oikea, jossa prässätyt kasvinäytteet ovat kukin nimettynä omalla sivullaan. Älypuhelimeen tallennetut valokuvat eivät nyt riittäisi.
Blääh, sanoi teini. Ei kiinnosta.
Onneksi juhannuksena oli hyvää aikaa tehdä tehtävää koko suvun voimin.
– Onhan sinulla kasviprässi? kysyi täti Boomeri. Meidän millenniaalien suusta pääsi hymähdys. Teini pyöritti silmiään.
Siis mikä?
Sukupolvien kesämuistoissa on herbaarion kokoinen kuilu. Muistan lapsena selailleeni äitini kasviota, jossa kymmenet kasvinäytteet olivat siististi kirjattuna edelleen paikoillaan. Hapertuneet kukat tuoksuivat saariston lasten kesämuistoilta.
Äitini kertoi, kuinka oli koko kesän kolunnut metsiä, rantoja ja saaria pää itikanpistoista ruvella.
Se tuntui menneeltä maailmalta jo 90-luvulla.
Nyt lähdimme tutkimusmatkalle keskisuomalaiseen lähiöön. Opettajan laatimalla listalla oli tuttuja kasveja kuten maitohorsma, kultapiisku, metsätähti, ahomansikka ja kissankäpälä.
Hetken kuljettuamme aloin miettiä, kuinka vähän erilaisia kasveja tien varrella näkyi. Horsmaakin sai hakea violetin lupiinimeren keskeltä.
Tämän lähiön renttujen pitäisi päivittää ruusunsa 2020-luvulle, mietin.
Ehkä aika on kukittanut lapsuusmuistoni, mutta nyt seitsemän kukan kerääminen tyynyn alle, saati kahdenkymmenen kasvioon, tuntui todelliselta haasteelta.
En ollut ainoa ihmettelijä.
– Missä kaikki kissankäpälät nykyisin ovat? kysyi kasvilistaa tutkinut äitini.
Mietin lapsuudesta tuttua kukkaa. Tuntui kaihoisalta.
Eräs toimittaja sanoi kerran, että ilmastonmuutoksesta ei kannata kirjoittaa, jos ei keksi mitään toiveikasta sanottavaa. Ihmiset eivät enää jaksa. Sama pätee varmaan myös joukkosukupuuttoon.
Mutta entä jos mitään toiveikasta ja mukavaa ei ole tarjolla? Onko journalismin tehtävä suojella kansalaisia ahdistavilta tunteilta?
Ei ole.
Siksi kertaan vanhan uutisen: kuudes sukupuuttoaalto on täällä. Se ei luo uskoa tulevaan eikä voimauta, mutta lajien tuho ei unohtamalla pysähdy. Syyllistäminen ei ole kivaa, mutta seuraavaa kappaletta on vaikea kirjoittaa ilman sitä.
Edellisen, dinosaurukset tuhonneen sukupuuton aiheutti ilmeisesti asteroidi. Nyt syynä on ihminen.
Mietin lapsuudesta tuttua kukkaa. Tuntui kaihoisalta.
Viime kesänä julkaistun tutkimuksen mukaan käynnissä oleva kuudes sukupuutto on kiihtymässä. YK:n raportin mukaan jopa miljoona lajia on vaarassa.
Suomesta on kadonnut runsaat 300 eliölajia sinä aikana, kun tieteellistä tutkimusta on tehty. Ihminen tuhoaa lajien elinympäristöjä eri syistä. Ilmastonmuutos osaltaan kiihdyttää sukupuuttoja, koska lajit eivät ehdi sopeutua lämpimämpään ilmastoon.
Tilaa valtaavat myös vieraslajit, jotka jyräävät Suomessa luontaisesti esiintyviä lajeja. Lähiön pahin kiusanhenki ei ehkä ollutkaan yläkoulun raggari vaan pientareita peittävä lupiini.
Kotona googlasin kissankäpälän. Näin kertoo kasvihavaintoja tallentava Luontoportti-sivusto:
“Ahokissankäpälä on vähentynyt Suomessa, varsinkin etelässä. Syyksi on esitetty ilmaston lämpenemistä ja alailmakehän kohonneita typpi- ja otsonipitoisuuksia – toisaalta myös kuivat pientareet ja muut avoimet kasvupaikat ovat samaan aikaan vähentyneet. Todellista tekijää on hankala poimia monien ympäristömuutosten joukosta.
Uhanalainen ei ahokissankäpälä vielä ole, mutta tarkkailua on syytä tehostaa.”
Omaa luontokokemusta ja tiedettä ei pitäisi sotkea, tiedän sen kyllä.
Havainto kadonneesta käpälästä ei ole faktaa. Kylmä talvi ei tarkoita, että ilmastonmuutos on väistynyt eikä yksi hellekesä sitä, että se on täällä. Mutta se, että lämmintä on taas ja taas ja taas ja taas, on jo hälyttävää.
Kanadan lämpöaalto jne. Kyllähän te tiedätte.
Mutta mikä sitten on tarinan opetus?
Se, että teinin opettaja oli salaa nero. Kissankäpälä sai kolme sukupolvea pohtimaan lähiluonnon muutosta. Tai no, kaksi, sillä joku asia ei sentään muutu.
Kasviotaan keräävä teini kulki edellämme, kun kolusimme tien piennarta saksien ja korin kanssa.
Minne menet, huutelimme perään. Eikö sun pitäisi kerätä näitä?
– Liian kuuma. Ei pysty.
Kesän kunniaksi keksin kuin keksinkin loppuun jotain toiveikasta: pandemia on muuttanut luontosuhdettamme.
Juuri omalta ovelta alkavasta luonnosta on tullut tärkeä ja rakas. Toisille se on metsä, toisille ranta, toisille asfalttitien laita.
Jos ei järki niin ehkä tunne saa meidät toimimaan. Ensimmäinen askel voi olla lupiinintuhoamistalkoot. Antakaamme kurtturuusuille kyytiä!
Suomessa on onnistuttu pelastamaan lajeja määrätietoisella suojelulla.
Ehkä teinin jälkeläiset tai kummilapset selaavat joskus hänen keräämäänsä kasviota. Ehkä se on ainoa paikka, missä he näkevät kissankäpälän.
Tai ehkä he tietävät lähistöltä hyvän paikan, mistä kukan voi poimia kasvioon.
Jenny Matikainen
Kirjoittaja on Ylen ulkomaantoimittaja, joka ei ole joutunut kouluaikoinaan keräämään kasviota.
Lue myös: