Jo uutiskuvien kehonkielestä sen näkee: Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Italian pääministeri Mario Draghi pitävät toisistaan.
Herrojen toisilleen osoittamat hymyt ovat merkitseviä. Olkapäille taputtelu ja muu koskettelu eri yhteyksissä kertoo syvästä yhteisymmärryksestä.
Ne kertovat myös maiden viimeaikaisesta selvästä lähentymisestä. Tällä kaveruudella voi olla näkyviä seurauksia koko EU:ssa tulevina vuosina.
– Transalppiset suhteet on todellakin käynnistetty uudelleen. Meillä on monia samankaltaisuuksia sosiaalisissa, taloudellisissa ja budjettikysymyksissä sekä ympäristö- ja digisiirtymissä Ranskan kanssa, Italian Eurooppaministeri Vincenzo Amendola sanoi viime viikolla Politico-verkkolehdessä.
Ääni kellossa on aivan toinen kuin vielä pari vuotta sitten.
Luotto Draghiin on kova
Kun Euroopan keskuspankin entinen pääjohtaja Mario Draghi alkoi johtaa Italiaa viime vuonna, Italian kurssi Euroopan unionissa lähti nousuun.
Sitä ennen maa oli tapellut entisten pääministeriensä aikana alijäämistään EU:n kanssa ja solminut läheisempiä suhteita pikemminkin Pekingiin ja Moskovaan kuin Brysseliin.
Draghin valtaantulon myötä sekä poliittinen tilanne että markkinat rauhoittuivat; myös Italian valtionlainojen rahoituskustannukset ovat pysyneet aisoissa.
Italian nykyhallitus on edeltäjiään vakaampi. Draghi itse on tunnetuimpia eurooppalaisia johtajia ja laajasti kunnioitettu eurooppalaisissa talouspiireissä. Häntä on kutsuttu euron pelastajaksi, koska heti virkaanastuttuaan Euroopan keskuspankissa hän alkoi viedä läpi laajaa velkaelvytysohjelmaa.
Draghin nauttima luottamus Eurooppa-neuvostossa voikin olla jopa laajempaa kuin Emmanuel Macronin. Eurooppa-neuvosto on 27 jäsenmaan pääministerien ja presidenttien kokoonpano, joka sopii EU:n kehityksen linjoista huippukokouksissaan.
Tuleeko Italiasta kolmas pyörä?
EU:n uudistamisen veturi on tähän saakka ollut parivaljakko Saksa ja Ranska. Ilman niiden johtajien yhteistä näkemystä ei olisi koskaan syntynyt esimerkiksi yhteismarkkinoita, ei yhteisvaluutta euroa eikä vapaan liikkuvuuden Schengen-aluetta.
Maiden aktiivisuus on vaihdellut eri aikoina, ja viime vuodet ideanikkari on ollut Ranskan Macron.
Hän on taivutellut Saksan liittokanslerin Angela Merkelin monien suunnitelmiensa taakse yhteisestä finanssipolitiikasta yhteiseen velkaan – Draghin ja muiden etelän johtajien tukemana. Macronin aktiivisuuden seurausta on myös se, että EU-komission valta taloudessa lisääntyy tulevina vuosina.
Merkel väistyy syyskuussa. Brysselissä ja EU:ta seuraavissa tutkimuslaitoksissa on kyselty Saksan vallanvaihdoksen lähestyessä, voisiko Italia nyt nousta kolmanneksi pyöräksi Saksan ja Ranskan rinnalle.
Lue lisää: Merkelin historiallinen valtakausi päättyy, näin se on hyödyttänyt Suomea
Saksa on suurin EU-talous, ja taloudellinen mahti määrittää valta-asemaa EU:ssa. Myös historiallisista syistä Saksa ja Ranska ovat toisilleen tärkeimmät kumppanit diplomatiassa jatkossakin.
Tulevan valtakuvion EU:ssa ratkaisevat kuitenkin henkilökemia ja se, miten Saksan uusi liittokansleri asemoi maansa.
Kun "mahtimaita" olisikin kolme kahden sijaan, yksi voisi toimia aina sillanrakentajana. Ja kun neljäs suuri EU-maa eli Britannia on poistunut näyttämöltä, Draghilla on tuhannen taalan paikka vahvistaa Italian jalansijaa.
Mitä seuraavaksi?
Eurooppalaiset talousasiat ovat jo vahvasti ranskalais-italialaisissa käsissä. Draghin jälkeen EKP:ta on johtanut ranskalainen Christine Lagarde. Talous- ja rahaliitto Emun uudistustyötä johtaa italialainen komissaari Paolo Gentiloni.
Suurin ongelma ovat Italian EU-politiikan menneet jännitteet. Vasta toissa vuonna juuri Ranska kutsui Rooman-suurlähettiläänsä kotiin maahanmuuttoon ja terroristeihin liittyvän sanallisen selkkauksen vuoksi.
Ratkaisu suhteiden pysyvästä parantamisesta kuitenkin häämöttää.
Maat aikovat solmia ystävyyssopimuksen, jota ne vertaavat Saksan ja Ranskan väliseen Elysée-sopimukseen. Siinä keskinäiset suhteet hakattaisiin kiveen ja tehtäisiin yhteydenpidosta tiivistä ja säännöllistä.
Macron ja Italian presidentti Sergio Mattarella ovat tavanneet viime vuosina useita kertoja neuvotellakseen tästä niin kutsutusta Quirinalen sopimuksesta. Sopimus on tarkoitus allekirjoittaa jo syksyllä Quirinalessa, Italian presidentinlinnassa, vanhassa roomalaisessa palatsissa.
Rinnastus vuoden 1963 Elysée-sopimukseen on kiinnostava siksi, että Saksan ja Ranskan eurooppalainen yhteistyö on rullannut juuri Elysée-sopimuksen raameissa.
Myös Ranskan ja Italian parlamentit ovat aloittaneet aiempaa tiiviimmän yhteistyön, jonka puitteissa on määrä käsitellä esimerkiksi EU:n uutta elpymispakettia.
Mikä muuttuu?
Yhteistä velanottoa vastustaneet ja tiukkaa talouskuria kannattavat maat, kuten Suomi, joutuvat etelän vahvistumisen myötä reagoimaan aiempaa vikkelämmin.
Ranska ja Italia ovat olleet yhtä mieltä esimerkiksi siitä, että talous- ja rahaliitto EMU:n yhteisiä pelisääntöjä on tarpeen muuttaa tulevaisuudessa. Niiden mielestä nykyiset alijäämä- ja velkasäännöt ovat liian tiukat.
Ne haluaisivat tehdä yhteisestä velanotosta pysyvää, ja luoda EU:lle oman suhdanteita tasaavan budjettipolitiikan.
Maat syventävät jo teollista yhteistyötään.
Keväällä ne kertoivat alkavansa tehdä yhteistyötä terveydenhuollossa ja biotekniikassa, avaruushankkeissa ja turvallisuudessa. Vetyalalla ja elektronistien komponenttien valmistuksessa ne aikovat lisätä yritystensä välistä yhteistyötä. Ranska on jo nyt suurin ulkomainen investoija Italiassa.
Ne – ja myös Merkelin Saksa – kannattavat teollisuusstrategiaa, joka johtaa eurooppalaisten yritysjättien syntymiseen. Näin eurooppalaiset yritykset pystyisivät kilpailemaan paremmin yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten maailmanjättien kanssa.
Tämä vaatisi kilpailusääntöjen lieventämistä, mikä taas on myrkkyä pienille, nykysäännöistä kiinni pitäville maille kuten Suomelle.
Ranska aloittaa vuodenvaihteessa EU-puheenjohtajana Slovenian jälkeen. Macronin käsiä sitoo hänen oma vaalikampailunsa ennen huhtikuun presidentinvaaleja, mutta joka tapauksessa maan ääni EU:ssa vahvistuu.
Lisää Draghin roolista: