Asiallinen keskustelu mistä tahansa maahanmuuttoon liittyvästä asiasta vaikuttaa olevan edelleen täysin mahdotonta. Surulliseksi vetää.
Mielessä on edelleen vuoden 2015 pakolaiskriisin aikainen ääripääkeskustelu, jossa ihmisiä leimattiin milloin suvakiksi ja milloin rasistiksi.
Muistan sen erityisen irvokkaan tapauksen, kun kirjailija Jyri Paretskoi kirjoittamassaan kolumnissa “Tolkun ihmiset” pyrki vähentämään kahtiajakoa vain huomatakseen, ettei mennyt kauaa kun ‘tolkun ihminen ‘-termistäkin tuli joidenkin silmissä synonyymi rasismille ja muukalaisvihalle.
Toivoisi, että noista ajoista olisi opittu jotakin. Näin ei kuitenkaan vaikuta olevan, kuten edellisen kolumnini nostattamasta keskustelusta ja monista muista erityisesti sosiaalisen median keskusteluista on nähtävissä. Pikemminkin poteroituminen on vain lisääntynyt, ja saa yhä absurdimpia muotoja: eräskin kommentoija syytti minua pelaamisesta “sinimustan liikkeen pussiin”.
Olen vuosikaudet seurannut kummastuneena keskustelua siitä, kuka kenenkin mielestä on “suomalainen”.
Sinimusta liike on radikaali, äärinationalistinen liike, joka tähtää etnisesti puhtaaseen Suomeen: yksi liikkeen tavoitteista on kaikkien Suomessa oleskelevien vierasmaalaisten oleskeluoikeuden välitön uudelleenarviointi. Olen kaikella mahdollisella tavalla eri mieltä tuon liikkeen ideologian kanssa.
Poteroitumisen lisäksi järkevää keskustelua haittaa jatkuva ‘korrektista’ terminologiasta saivartelu. Olen vuosikaudet seurannut kummastuneena keskustelua siitä, kuka kenenkin mielestä on “suomalainen”.
Jostakin syystä keskustelu velloo edelleen samanlaisena kuin sen muistan niiltä ajoilta, kun 90-luvulla tulin Suomeen. Edelleen keskusteluissa ‘suomalaisuus’ ajatellaan melkein kuin arvonimenä tai palkintona, tai ainakin jonakin sellaisena, jota jokaisen Suomen kansalaisen automaattisesti oletetaan tavoittelevan.
Kysymys siitä, kenellä on ‘oikeus’ olla suomalainen oli jopa auki kirjoitettuna oletuksena Tilastokeskuksen vuonna 2014 tekemässä kyselytutkimuksesta, jossa ulkomaalaistaustaisilta tiedusteltiin, kokevatko he itsensä suomalaisiksi. Moni piti kysymystä absurdina tai provosoivana, osa jopa täysin sopimattomana. Suurimmalla osalla vastaajista oli vaikeuksia hahmottaa kysymyksen tarkoitus – siis suurimmalla osalla.
Kysymys suomalaisuuden kokemisesta on arvolatautunut.
Kyselytutkimuksen tulokset yllättivät ehkä tutkijat, mutta minua tulos ei yllätä. Jaan täysin vastaajien kokemuksen siitä, että koko kysymys suomalaisuuden kokemisesta on arvolatautunut, ja sen taustalla on jonkinlainen arrogantti oletus siitä, että kaikki Suomessa asuvat tuntisivat itsensä suomalaisiksi.
Kuvaavaa onkin, että johdannossa pohdiskeltiin näin: “Monikulttuurisuuden lisääntyessä onkin ajankohtaista käydä keskustelua siitä, mitä suomalaisuus merkitsee ja kenellä on siihen oikeus.” Oikeus?
Tiedoksi kaikille ääripäille – en koe olevani suomalainen, enkä todellakaan pyydä, enkä halua itselleni mitään ‘oikeutta’ olla suomalainen. Olen ylpeästi Suomen kansalainen, ja haluan sydämeni pohjasta tehdä työtä tämän yhteiskunnan eteen. Rakastan Suomea, enkä voisi kuvitella enää asuvani missään muualla.
Olen kuitenkin identiteetiltäni ensisijaisesti tamili – ja ylpeä taustastani. Aiemmin mainitun kyselytutkimuksen tulokset viittaavat vahvasti siihen, etten ole ainoa, joka on ylpeä taustastaan ja pitää koko keskustelua täysin älyttömänä – jopa loukkaavana.
On ilmiselvää, että järjestelmä kaipaa uudistamista, ja Afganistanin järkyttävät tapahtumat ovat tuoneet maahanmuuttokeskustelun jälleen ajankohtaiseksi. Olen aiemmissa kolumneissani yrittänyt tuoda keskusteluun konkreettisia, pragmaattisia ehdotuksia pohjaten 27 vuoden kokemukseeni turvapaikanhakujärjestelmästä.
Me maahanmuuttajat emme ole passiivisia uhreja. Älkää hyysätkö meitä kuin lapsia.
Seuraavassa esitän muutaman ehdotuksen keskustelun lähtökohdiksi:
- Lopetetaan leimaaminen ja keskustellaan avoimesti uusista avauksista.Jos joku ehdottaa jotakin, mistä olet eri mieltä, perustele kantasi sen sijaan, että siirryt nimittelemään toista keskustelijaa suvakkihyysäriksi tai fasistirasistiksi.
- Lopetetaan olettaminen ja otetaan faktoista selvää.Tätä ei liene tarpeen avata enempää.
- Luovutaan ylimielisestä asenteesta. Me maahanmuuttajat emme ole passiivisia uhreja. Älkää hyysätkö meitä kuin lapsia – se saa ehkä teidät tuntemaan itsenne paremmiksi ihmisiksi, mutta me koemme sen vähättelynä ja holhouksena. Haluamme osallistua yhteiskunnan rakentamiseen.
Meillä kaikilla on paitsi kyky, myös velvollisuus edistää hyväksymisen ja osallisuuden kulttuuria. Se alkaa avoimesta vuoropuhelusta, jota ei rajoita jatkuva pelko siitä, tuleeko sanoneeksi jotain väärää. Keskitytään yhdessä ratkaisujen löytämiseen, ei erimielisten leimaamiseen tai termien puhkianalysoimiseen.
Rajkumar Sabanadesan
Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjä, muutosjohtamisen konsultti ja entinen turvapaikanhakija.
Kolumnista voi keskustella 13.9. klo 23.00 saakka.