Valkoposkihanhet kokoontuvat taas jengeiksi ja kaappaavat naapurustoni puistot täyttäen ne kakalla ja kaakatuksella. Kun näen puiston täynnä valkoposkihanhia, muistelen usein Neuvostoliittoa.
Neuvostoliiton propaganda oli niin tökeröä. Kaikkialla hoettiin, että asiat ovat hyvin ja tulevaisuudessa vielä paremmin; taas ylitettiin tuotantokiintiöt ja kurja muu maailma jää jälkeemme. Ja samaan aikaan kansalaiset jonottivat päivän saadakseen palan saippuaa. Ei kai kukaan uskonut propagandaa?
Eipä juuri. Mutta ei se ollut tarkoituskaan. Tökerö vale kun on kuulijalle nöyryyttävämpi kuin uskottava vale. Valehtelemalla Neuvostoliitto opetti kansalaisilleen, että Neuvostoliitto voi tehdä heille mitä vain, eivätkä he voi sille mitään.
Sekä tökerö neuvostopropaganda että valkoposkihanhet opettavat alamaisille avuttomuutta.
Mitä surkeampi propaganda, sitä tehokkaammin se osoitti alamaisille heidän paikkansa. Heidän paikkansa: Ottaa vastaan. Loputtomiin, ilman toivoa.
Miten tämä valkoposkihanhiin liittyy? Koska sekä tökerö neuvostopropaganda että valkoposkihanhet opettavat alamaisille avuttomuutta.
”Opittu avuttomuus” on psykologien nimi sille, kun eliö on oppinut, ettei se pysty vaikuttamaan omaan tilaansa. Joku ylempi taho päättää sen puolesta, eikä se itse osaa tai pysty toimimaan. Kun saa nenilleen riittävän monta kertaa, masentuu ja luovuttaa. Hällä väliä. Ihassama, kuten teinieläimet tämän ilmaisevat. Muut päättävät puolestani.
Valkoposkihanhet opettavat meille, että sinun puistosi ei ole sinun. Vallanpitäjä määrää puistojen käytöstä. Niitä käyttävät nyt hanhet. Ja niihin ei muuten saa koskea, tai tulee näpeille.
Voin vain kuvitella, miltä maanviljelijästä tuntuu, kun lintuparvi tuhoaa koko rehupellon. Oma ongelmani on siihen verrattuna pientä, vain puistojen ja rantojen muuttuminen kakkapelloksi. Mutta tämä ei ole perimmäinen ongelma.
Avuttomaksi oppiminen on.
Kun vallanpitäjältä kysyy, voisimmeko ystävällisesti saada puistomme takaisin, hän tarjoaa tökeröjä vastauksia.
Olut on minusta ruohoa herkullisempaa, mutta en silti tahdo istua siinä.
”Mutta se kakkahan on vain ruohoa”, hän sanoo. Toisin sanoen: istukaa ulosteessa ja tykätkää siitä. Toki samoin jos Jeppe juo litran olutta ja virtsaa sen ruoholle, se on vain olutta.
Olut on minusta ruohoa herkullisempaa, mutta en silti tahdo istua siinä. Hanhien transsubstantiaatio kuuluu: Uloste muuttuu takaisin ruohoksi, kun oikein uskoo.
”Monet tykkäävät hanhien katselusta”, puolustetaan. Ja monet tykkäävät Temptation Islandista. Kun se alkaa, me muut voimme vaihtaa kanavaa. Mutta hanhilta ei voi vaihtaa kanavaa.
Puistot ovat täynnä uusintaa, mustavalkoista lumisadetta, joka kaakattaa ja kähisee sinulle. Ja ulostaa pökäleitä. Joka on ruohoa, jos vain uskot niin.
Mutta kirkkaasti nöyryyttävin vastaus on, ettei hanhia kannata karkottaa, koska ne vain menevät muualle. Avuttomuutta opettavampaa lausetta on vaikea keksiä.
Nämä ihmiset varmaan opettavat lapsilleen, ettei kannata puolustautua kiusaajalta, koska tämä menee vain kiusaamaan jotakuta muuta. Tai ettei murtovarasta kannata ajaa pois, koska se menee vain naapuriin.
Hanhet ovat EU:n rauhoittama laji.
Teidän kotiseutunne ei ole teidän, viesti kuuluu.
Älkää tehkö mitään. Asia on meidän.
Tässä tapauksessa asia on Brysselin byrokraatin, sillä nämä hanhet ovat EU:n rauhoittama laji. Miettikääpä Jean-Claudea, joka istuu Brysselissä mukavan modernistisessa lasikonttorissa ja saa kuulla, että suomalaisilta on tullut kaino pyyntö vilkaista heidän ongelmaansa.
Heidän puistoissaan on kuulemma hanhia. Missä Suomi olikaan, Jean-Claude kysyy, ja hänelle näytetään Lähi-Siperiaa.
Hanhia, Jean-Claude kysyy vilpittömän ymmällään, mikä ongelma siinä on?
Hanhet kuulemma kaakattavat ja kakkaavat heidän puistoissaan.
Mitä sitten? Ne ovat hanhia. Mitä suomalaiset oikein haluavat?
Varmaan he haluavat... metsästää niitä?
Sacre bleu mitä barbarismia! Jean-Claude tuhahtaa. Viattomat luontokappaleet. Niitähän on kiva katsella! No, teemme kuten aina, hän päättää: Hautaamme koko asian. Ja jos he jatkavat valittamista vuosikausia, sitten palkkaatte minulle viisi alaista lisää, jotka saavat tutkia tätä.
Sillä välin me kainot suomalaiset saamme tyytyä ihailemaan hanhia etäältä kuin talonpojat muinoin kuninkaan peurapuiston ylväitä sarvipäitä.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka toivottaa kireitä hauleja niille pohjoiskarjalaisille, jotka ovat tänä syksynä saaneet EU:lta poikkeusluvan.
Kolumnista voi keskustella 25.9. klo 23:00 asti.