Osallistuin Erätauko-dialogiin, jossa käsiteltiin kuuluvuuden tunnetta meidän osallistujien omien kokemusten pohjalta. Se tuntui virkistävältä ja lämpimältä! Erätauko on Sitran kehittämä keskustelumetodi, jossa on tarkoitus rakentaa ystävällistä vuorovaikutusta keskenään erilaisten ihmisten välille. Olinhan minä näistä dialogeista kuullut tutuilta opettajilta ja nuorisotyöntekijöiltä, mutta vasta nyt osallistuin itse sellaiseen.
Metodi todella toimi. Jälkeenpäin olen miettinyt muka valaistuneena sitä, kuinka tärkeää on saada sanoittaa omaa kokemusta turvallisesti. Kuinka vieraiden ihmisten kanssa voi kokea avoimuutta, johon liittyy aina haavoittuvuus? Mitä jos joku nauraa, kun minä puhun? Mitä jos joku sanoo, että juuri minun kokemukseni on ihan tyhmä?
Miksi olin näin kiitollinen normaalista ystävällisyydestä?
Olin haltioitunut, kun sain kokea yhteisen keskustelun, jossa on lupa olla auki, lupa luottaa toisiin ihmisiin ja siihen, että he avaavat vastavuoroisesti omaa itseään minun ymmärrystäni rikastuttamaan. Eikä kukaan haukkunut että puhun taas jotenkin väärin. Vihdoin on kehitetty metodi, jota kaikki olivat kaivanneet someriehunnan ja liian nopeiden kommenttien rinnalle.
Myöhemmin minua alkoi pänniä. Miksi olin näin kiitollinen normaalista ystävällisyydestä?
Erätauko-keskustelussa kokemani turvallisuuden ei pitäisi olla harvinaista herkkua, vaan perusoletus jokaiselle kohtaamiselle. Erätauko on luksuskeskustelu, jossa on aikaa laskeutua kuuntelemaan ja tulemaan kuulluksi. Mutta eihän turvallisuuden tunteen tai ystävällisyyden keskustelussa pitäisi olla luksusta!
Ystävällisyyden pitäminen luksuksena osoittaa, että käsityksemme vuorovaikutuksesta on kieroutunut.
Vähemmistön puolustaminen näyttäytyy valtaväestölle oikeakielisyyden kysymyksenä.
Olen ihmisenä aika ujo ja pelkään usein olevani jotenkin väärin sosiaalisissa tilanteissa. Kuten moni muukin, jätän välillä puhumatta koska pelkään että joku haukkuu.
Toisaalta kun aiemmin kirjoitin blogia sateenkaariperheen arjesta, päädyin tilanteisiin joissa minun oletettiin sanovan että joku muu puhuu väärin. Kävin ihmeissäni keskusteluja siitä, miten aivan tavallisiksi itseään kutsuvat ihmiset eivät uskaltaneet asettua vähemmistön puolelle, koska pelkäsivät käyttävänsä vääriä sanoja. Jopa kiusaamistilanteisiin puuttumista pohtiessa oli läsnä pelko siitä, että itse tulee mollatuksi jos puolustaa toista osaamatta oikeita termejä.
Nämä keskustelut saivat minut pohtimaan, mikä vuorovaikutuksessa on merkityksellistä: se että ainoastaan korrektit termit suvereenisti hallitsevat ihmiset menevät väliin transsukupuolisen kaverin kiusaamistilanteeseen; vai luottamus reiluuden haluun?
Näin rakenteen, jossa vähemmistön puolustaminen näyttäytyy valtaväestölle oikeakielisyyden kysymyksenä.
Näissä keskusteluissa päädyimme puhumaan siitä, miten tärkeitä oikeat sanastot ovat esimerkiksi sote-alalla tai kasvatuksen parissa toimiville ammattilaisille: niiden osaaminen tai osaamattomuus vaikuttaa oleellisesti työn onnistumiseen. Jos esimerkiksi lisäkoulutusta ei järjestetä, on sitä aiheellista vaatia, vaikka äänekkäästikin. Mutta ei tämä liity siihen, käyttäydymmekö tavallisissa keskusteluissa ystävällisesti vai vihamielisesti toisiamme kohtaan.
On epäreilua, että voidakseen osallistua yhteiskunnallisesti ihmisen on osattava tietynlainen kielenkäyttö, joka todellisuudessa on mahdollista lähinnä korkeakoulutetuille.
Olen muuten tosi luksustyyppi, koska osaan käyttää kieltä niin että pystyn osallistumaan keskusteluihin ja uskallan kirjoittaa julkisesti. Mielestäni tähän termien hallitsemiseen liittyy asiasta riippumatta suuri eriarvoisuutta tuottava mekanismi. On epäreilua, että voidakseen osallistua yhteiskunnallisesti ihmisen on osattava tietynlainen kielenkäyttö, joka todellisuudessa on mahdollista lähinnä korkeakoulutetuille.
Tiedämme esimerkiksi, että vaikka pääosaa ammattiin opiskelevista nuorista kiinnostaa vaikuttaminen, he ulkoistavat itsensä nuorisovaikuttajista muun muassa hankalien vaikuttamisen kehysten ja kiusaamisen pelon takia. Ehkä keskeistä on huomata, ettei tämä kiusaamisen pelko suinkaan kohdistu toisiin nuoriin, vaan meihin aikuisiin. Mietin liittyvätkö esimerkiksi oikeakielisyyteen liittyvät lasiseinät tähän, tai se kuinka haukumme niihin törmääviä ihmisiä? Onko mahdollista vaikuttaa “oikein”, jos ei ole saanut koulutusta byrokratian kielellä kirjoittamiseen? Onko ylipäänsä tarpeellista opettaa sitä kieltä kaikille?
Väitän että eriarvoistavat kielenkäytön tavat ja oikeakielisyyteen sidottu lupa puhua vaikuttavat polarisaatioon, vähemmistöihin kohdistuvaan vihaan ja laajemmin eriarvoisuuteen.
Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen vaaditaan kielenkäytön treeniä, ja vain harvoilla on tämä etuoikeus. Oikeakielisyyteen liitetty lasiseinä muokkaa käsitystämme siitä, kuka haluaa osallistua, ja vähemmistöjä koskevissa asioissa jopa sitä, kuka välittää toisista ihmisistä ihmisinä. Jos sivistyssanat eivät ole hallussa, saanko olla liittolainen, vai nauretaanko minut pois keskustelusta? Eikö silloin ole helpompaa luiskahtaa siihen porukkaan, joka “pilkkaa takaisin” vihapuheen keinoin?
Kahden lapsen vanhempana pohdin myös, miten voisin opettaa omille lapsilleni, että kannattaa osallistua ja olla utelias, kun samalla tiedän, että mokailua katsotaan pahalla ja ihan tietoisestikin halutaan tulkita keskustelua pahantahtoisesti? Mietin, mitä henkilökohtaisesti voin tehdä asialle, ja missä itse voin luoda turvallisia uteliaan keskustelun paikkoja.
Ainakin minä aion tästä eteenpäinkin mokailla, sanoa anteeksi ja silti luottaa siihen että saan olla mukana. Voidaanko keskustella näin enemmän kaikkialla, muuallakin kuin erikseen järjestetyissä turvallisissa keskustelutilaisuuksissa?
Susi Nousiainen
Kirjoittaja on perheellinen moninaisuuden ja inklusiivisuuden asiantuntija, joka heittää haasteen itselleen (ja lukijalle): jos syyllisen etsimisen ja haukkumisen jättää pois, mitä siitä voisi seurata?
Kolumnista voi keskustella 4.10. klo 23.00 saakka.