Suomessa valmistettavat miinat ovat jopa maailman mittakaavassa korkeatasoisia, sanoo Forum Marinumin tutkija Mikko Meronen. Meronen on ollut kokoamassa Forssaan kattavaa näyttelyä miinoista ja miinantorjunnasta sekä torpedoista ja sukellusveneiden torjunnasta.
Näyttely koottiin puolustus- ja avaruusteknologiaa valmistavan DA-Groupin tiloihin sen jälkeen, kun edellinen näyttelypaikka Turun Pansiossa poistui käytöstä. Näyttely esittelee vedenalaista sodankäyntiä yli sadan vuoden ajalta.
Miinat ovat edelleen keskeinen osa Suomen puolustusta, ja sen kehittämiseen panostetaan, sanoo puolustusministeri Antti Kaikkonen (kesk.).
– Merialueet ovat meille aivan keskeinen asia puolustuksen kannalta, ja kaupankäynnistä ylivoimainen valtaosa tapahtuu meren kautta. Varsinkin arktisten alueiden merkitys on kasvamassa, mutta Itämerelläkin sotilaallinen toiminta on lisääntynyt.
Miinat toimivat pelotteena
Suomalainen historia vedenalaisessa sodankäynnissä alkaa 1800-luvun puolivälistä. Venäjän laivastossa meriupseerina palvellut helsinkiläinen Carl Otto Ramstedt kehitteli miinoja jo 1840-luvulla. Krimin sodan (1853–1856) aikana hän rakennutti omalla konepajallaan miinoja, joissa oli mustaruutia lasipullossa ja puulaatikossa.
Miinat eivät ehtineet mukaan Krimin sotaan, mutta Ramstedt myi ideansa Tanskalle, joka käytti niitä Preussia vastaan käydyssä sodassa 1864. Tämä osoittaa sen, että Suomi oli mukana miinojen kehittelyssä alusta alkaen, katsoo Meronen.
Japanin sodan aikaan vuosina 1904–1905 käyttöön tuli maayhdysmiina. Tätä miinamallia käytettiin myös Helsingin edustalla ensimmäisessä maailmansodassa. Miinat olivat sähkökaapelilla yhdistettynä maihin ja ne voitiin aktivoida haluttaessa.
– Vaikka näihin miinoihin ei täällä tiettävästi ajanut laivoja, se oli kuitenkin sellainen uhka ja pelote, että se piti saksalaiset kauempana rannikosta, kertoo Meronen.
Toisen maailmansodan aikaan sarvimiinat olivat vahva puolustusase. Sarvimiina S/40 oli ensimmäinen kokonaan Suomessa suunniteltu ja rakennettu merimiina. Niitä valmistettiin välirauhan ja jatkosodan aikana Uudenkaupungin Janhualla.
Miinoissa kaikki muu oli kotimaista tuotantoa paitsi miinan puolipyöreät kohon osat. Niitä ei pystytty Suomessa prässäämään, vaan ne tulivat Ruotsista ja Saksasta.
Tallinnan edustalla kymmenien laivojen tuho
Sarvimiinassa on lyijystä tehty Hertzin sarvi, jonka sisällä on happoampulli ja kuivaparisto. Laivan törmätessä miinaan happoampulli rikkoutuu ja happo valuu paristolle. Tämä saa aikaan sähkövirran, joka räjäyttää miinan.
Miinat kelluvat parin metrin syvyydessä, josta niitä on vaikea havaita. Ne ovat edullinen ja tehokas ase, ja niitä voidaan valmistaa paljon, kuvailee tutkija Mikko Meronen.
Kesällä 1941 suomalaiset ja saksalaiset laskivat Tallinnan edustalle Juminda-miinakentän. Neuvostoliiton evakuoidessa omiaan saksalaisten piirittämästä kaupungista, merimiinat tuhosivat yli 60 neuvostoalusta ja jopa 16 000 ihmistä menetti henkensä. Toisessa maailmansodassa miinojen tuhoamista laivoista noin kymmenen prosenttia tuhoutui kahdessa päivässä Jumindan miinakentässä.
Ydinsukellusveneen torpedo upotti risteilijän
Miinojen ohella torpedot ovat tehokkaita vedenalaisessa sodankäynnissä. Yksi viimeaikaisimmista torpedoilla tapahtuneista laivan upotuksista tapahtui Falklandin sodassa, kun brittiläinen ydinsukellusvene HMS Conqueror upotti torpedoilla argentiinalaisen risteilijän General Belgranon.
Vaikka torpedo on kertakäyttöinen, sen kulku suoraan tulee varmistaa. Sen vuoksi jokainen torpedoyksilö tulee koeampua säännöllisin väliajoin.
– Tätä varten Helsingissä Isosaaren edustalla oli 1930-luvulla torpedokoeasema. Koeammunnassa tarkistettiin torpedon kulkusuunta ja se, että se piti säädetyn kulkusyvyytensä. Myös kulkunopeus mitattiin, esittelee Meronen.
Oikean kulkusuunnan säätämisessä tärkein laite on hyrrä, joka estää torpedon kiertymisen. Myös torpedon kaksoispotkurit vakauttavat kulkusuuntaa. Jo 1860-luvulla brittiläinen Robert Whitehead kehitti torpedoiden kulkusyvyyttä säätämään ilmanpaineeseen perustuvan vesipainelevyn.
Forum Marinumin näyttely DA-Groupin tiloissa on avoinna yleisölle pari kertaa vuodessa. Loppuvuodesta esineisiin pääsee tutustumaan virtuaalisesti osoitteessa digimuseo.fi.