Suomen vanhimman jäähallin jäähyväisottelut on pelattu. Pääsarjatason kiekkoilu siirtyy Tampereella uuteen jäähalliin, Hakametsän aikakausi Ilveksen ja Tapparan näyttämönä on päättynyt.
Ja millaisiin tunnelmiin lähes viiden vuosikymmenen jakso päättyi. Ensin nähtiin Ilveksen Matti Kaarion johtaman ryhmän hyvästit perjantaina. Lauantaina tunteet nostatti pintaan Tappara.
Molemmat jäähyväiset päättyivät tuloksellisesti pettymykseen. Ilves hävisi jäähyväisottelunsa TPS:lle perjantaina ja Tappara hävisi HPK:lle lauantaina. Uuden Tampereen areenan avajaisia vietetään paikallisotteluiden merkeissä ensi viikonloppuna.
Hakametsä on tunnetila
Vaikka halli sinällään ei katoa, eikä jääkiekkokaan Hakametsässä lopu, jotain lopullista oli lauantai-iltana ilmassa.
Jäähyväisiin oli osannut varautua, mutta se, millaisia muistoja ja tunnemyllerryksiä päättäjäisviikonloppu nostatti pintaan, oli monelle yllätys. Hallissa nähtiin kyynelsilmiä, halaavia äijiä, hiljaisena poistuvia saattueita. Onnea siitä, että sai olla paikalla jonkun suuremman äärellä.
Hakametsä on ollut tunnetila tamperelaiselle ja suomalaiselle jääkiekkoväelle.
Hakametsä on ollut ilon näyttämö. Mestaruuksien mekka ja mestareiden areena.
Tuskin kukaan paikalla ollut voi unohtaa Raimo Helmisen viimeisen maaottelun viimeisen minuutin syöttöä. Vieressä seisonut Ilta-Sanomien Vesa Rantanenkin sai roskan silmäänsä sattumalta juuri sillä hetkellä.
Kun Tappara kolmen peräkkäisen finaalisarjan tappion jälkeen voitti Suomen mestaruuden huhtikuussa 2016, hallin betoninen perustakin saattoi notkahtaa tyytyväisenä kannattajien tanssista. Jopa HIFK-leirissä myönnyttiin toisen riemuun, niin julmalta kuin finaalitappio tuntuikin. Perjantai-ilta osoitti, että Ilveksen juhlat vuonna 1985 eivät myöskään unohdu ikinä.
Selostuskopin paperikasassa on vuosien ajan ollut pahvinen iso kasi. Ne hetket, kun puoli Tamperetta jännitti, palaako Janne Ojanen reisivammansa jälkeen kerran vielä. Loukkaantumisten tuskaa, uran päättymisen lopullisuutta, Hakametsä on taatusti ollut myös tuskallinen tunnetila.
Hakametsä on ollut tuomioiden temppeli ja tuomareiden teatteri. Raidallisten ratkaisut ovat olleet aina yhtä vääriä ja oikeita. Ainoastaan se, mihin toimittajat pitkään pystyivät luottamaan, oli Timo Favorinin housujen kestävyys.
Hakametsä on ollut sukupolvien tunnetila. Pojat ovat kasvaneet miehiksi, tytöt naisiksi. Junnulupaukset ykköstähdiksi. Hakametsässä on vallinnut sukupolvien tasa-arvo, sillä halli on osannut kasvattaa lapsensa. Katsomaan silmiin, kiittämään kunniasta. Räkänokasta kasvoi kelpo laituri, pikkuvillistä veskarista mestarimuuri.
Selostamokäytävän aukko ilostutti talvipakkasilla
Hakametsä on ollut työpaikka. Hakametsä on ollut hyytävän kylmä ja helvetillisen kuuma.
Talvikaudella selostajat tiesivät keikalla olleensa Suomen vanhimmassa jäähallissa, sillä selostamokäytävän seinässä on 40 x 40 senttinen kaapeliaukko. Juuri kun oppi pukemaan riittävän monta kerrosta vaatetta iltavuoroon, tuli kevät ja pudotuspelien hiki.
Hakametsän alakäytävä on ollut tunnetila tuoksuineen ja tuntemuksineen. Siellä on vallinnut pinttyneiden pelikamojen kissankusinen katku. Hakametsän alakäytävällä on vallinnut ääneen lausumaton tasa-arvo. Ihan sama millainen toimitusjohtaja alakäytävällä lampsii, jääkone lähtee juuri silloin, kun kenttämiehet nousevat kuskin pukille. Uunoimmatkin herrat ja hidalgot ovat joutuneet väistämään.
Pukukoppikäytävän pelaajapäädyt ovat olleet tunnetila. Markus Kankaanperän raivokas karjuminen on klassikko. Örinää pönttöön! Yhtä klassikoksi ovat päätyneet valmentajien reippaat ja vähemmän reippaat esiintymiset mediaringin edessä ja takapuolenvilautukset haastattelujen taustalla.
Ja ne pelien jälkeiset hikihaastattelut! Kymmeniä, satoja tunteita ja tiloja. Ihan sama, millaiseen valepukuun kysymyssanansa olisi yrittänyt asetella, yleisimmin esitetty kysymys on kuitenkin sisältänyt pohdinnan: "Miltä nyt tuntuu".
Niin. Miltä nyt tuntuu?
Tapparan hierojana vuodesta 1995 työskennellyt Veli-Matti Pohjonen sen lauantaina sanoi. Haikealta tuntui. Vuodet Hakametsässä olivat menneet liian nopeasti, Pohjonen kuvasi ääni särkyen.
Kyyneleet pyrkivät konkarin silmiin kesken haastattelun. Vaikka huoltojoukot suhaavat vielä viikkoja uuden ja vanhan hallin välillä, lauantaina todellakin vietettiin haikeita jäähyväisiä.
Vakiväellä on ollut liigakiekon osoitteenmuutoksesta oikeastaan vain yksi huoli. Katoaako Hakametsän henki?
Sama huoli on ollut minullakin. Noin 25 vuotta enemmän ja vähemmän hallissa työskenneelle muutto uusiin kulisseihin on iso muutos. Hakametsässä osaan kulkea vaikka silmät sidottuna, tunnistaisin taatusti pelkästä äänestä tai hajusta, missä kohtaa hallia ollaan.
Nyt on luvassa kierros kierrokselta enemmän ja vähemmän uuden opettelua. Osaako sitä jääkiekkoa enää radioaalloille toimittaakaan? Katoaako tamperelaisen jääkiekon hyvä henki hienoihin halliseiniin?
Hakametsän selostuskoppi oli lauantaina lopulta helppo tyhjentää.
Viltti kainaloon, tyyny toiseen ja sisätilan lämppäri kassiin. Mutta se, mitä lopulta saan viedä mukanani, on ikuisesti niin valtavan paljon enemmän.
Hakametsä on ollut ja on tunnetila. Päivääkään en vaihtaisi pois.
Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja Yle Puheen Jääkiekkokierroksen selostaja.
Lue myös: