Internetin popkulttuurisiivessä pidempään luuhanneet saattavat muistaa kollaasin, joka levisi keväällä 2014. Videossa Beverly Hillsin, Orange Countyn, Miamin ja muiden äveriäiden alueiden täydelliset naiset vollottivat.
Naisten kasvot olivat kuitenkin botoxin jähmettämät, mikä tuotti kiinnostavan ristiriidan. Naiset ilmensivät samaan aikaan suurta surua ja stoalaista tyyneyttä. Kyyneleet valuivat, mutta otsaan ei tullut rypyn ryppyä.
Videon taustalla soi Smokey Robinson & The Miraclesin Motown-klassikko The Tears Of A Clown, eikä kenellekään jäänyt selväksi miten videoon tuli suhtautua. Vuonna 2014 The Real Housewives -universumin päähenkilöt olivat realitykuonaa ja plastiikkakirurgian vääristyneiden kauneusihanteiden synnyttämä ala, jonka ammattilaisille oli oma paikka Manalassa.
Väitän, että me tavan talliaiset koemme julkimoiden kasvoihin myös omistajuutta, emmekä siksi siedä niissä "luonnottomia" muutoksia.
"A disturbing montage", otsikoi videon alkujaan tehnyt feministiseksi kutsuttu verkkomedia Jezebel.
Seitsemän vuotta myöhemmin Jezebelin sanavalinnat tuntuvat mauttomilta, jopa naisvihamielisiltä. Yksi syy on se, ettei yksilöiden solvaaminen ole kauhean hedelmällistä, kun vika on rakenteissa.
Toinen on se, että olemme tottuneet botoxoituihin naamoihin.
Botox on botuliinivalmiste, joita alettiin käyttää 1970-luvulla karsastukseen ja myöhemmin muun muassa migreeniin. Testeissä huomattiin hermomyrkyn poistavan tehokkaasti rypyt, ja 1990-luvulla sitä alettiin käyttää kosmeettisiin tarkoituksiin.
Nyt miljoonat ottavat Botoxia vuosittain ulkonäkösyistä.
Yksi heistä on filmitähti Nicole Kidman, väitetään. Hänen kasvojensa ikääntymättömyyttä on kritisoitu mediassa läpi 2000-luvun. Tämä on sikäli ymmärrettävää: lihakset rentouttava botuliini sopii huonosti ammattiin, jossa ilmeet näyttelevät isoa roolia. Varsinkin kameran edessä on hyvä, että kasvoja voi väännellä ja rytistellä tunteiden mukana.
Väitän, että me tavan talliaiset koemme julkimoiden kasvoihin myös omistajuutta, emmekä siksi siedä niissä "luonnottomia" muutoksia. Tuntuu pahalta, kun tuttu ja rakas kasvo näyttääkin eriltä.
Olen itsekin katsonut Kidmania valkokankaalla pitkään ja hartaasti, ja tuskaillut sitä, etteivät tutut kasvot enää liiku.
Mutta ehkä niiden ei tarvitsekaan liikkua. Amanda Hess huomauttaa New York Timesissa, että Kidman on saanut viime vuosina paljon kiitosta työstään elokuvissa (Lion, Bombshell) ja tv-sarjoissa (Big Little Lies, The Undoing). Hänen suorituksiaan on kuvailtu hyvällä tavalla jäisiksi ja etäisiksi.
Ilmaisu on muuttunut kasvojen mukana, ihan niin kuin jalkapalloilija muuttaa pelityyliään, kun kropan elastisuus ja ponnistusvoima karisevat.
Botox on tullut osaksi sitä, miten me ilmaisemme ja tulkitsemme tunteita.
Kidmanin ja The Real Housewivesin lisäksi voi kiittää Kardashianeja, joiden muokatut hyperkehot ovat modernin popkulttuurin peruskuvastoa. Kun iätön, painovoimaton ja joka kulmasta kiristetty Kim Kardashian itkee, se näyttää yhä hassulta, mutta ei enää erityisen ihmeelliseltä.
Ja näistä hahmoista tehtyjen meemien kautta käytämme kotirouvia ja Kardashianeja myös omien tunteidemme tulkkeina.
Amanda Hess kirjoittaa: "Heidän kasvonsa, samaan aikaan melodramaattiset ja turrat, peilaavat kumman monimutkaista emotionaalista totuutta, jossa masennuksen, ahdistuksen, trauman ja surun tunteet purkautuvat puuduttavan sisällön ja luksustuotteiden absurdistisena karnevaalina."
Botox-itku on naurettavaa ja häiritsevää, hauskaa ja surullista. Monimutkaista, niin kuin ihmistunteet yleensä.
Somekuvaston ja plastiikkakirurgian välillä on toki toksinen yhteys.
Käytämme naamareita enemmän kuin muinaiset venetsialaiset.Ainakin 20 vuotta olemme photoshopanneet kasvojamme, ja nyt jokaisen älypuhelin on täynnä filttereitä, joiden läpi kommunikoimme.
Se, että tutun kasvoja peittää sosiaalisessa mediassa maski – sileä Botox-ihme, norsun kärsä, neandertalinihmisen karvoitus – ei ole enää luonnotonta vaan pikemminkin samastuttavaa. Itsensä ehostaminen ei ole koskaan ollut näin helppoa.
Somekuvaston ja plastiikkakirurgian välillä on toki toksinen yhteys. Wall Street Journal uutisoi syksyllä, että Instagram on vuosia tiennyt palvelunsa haitallisista vaikutuksista eritoten tyttöihin ja nuoriin naisiin. Korona-aikana on puhuttu myös Zoom face -ilmiöstä: katsomme itseämme etäpalaveriruuduilta niin paljon, ettei yksikään epätäydellisyys jää huomaamatta. Tämän on kerrottu lisänneen plastiikkakirurgian suosiota.
Ulkonäköään ehostaneita ihmisiä moititaan yhä heidän valinnoistaan. Frendien paluujakson jähmeät kasvot poikivat kesällä järkyttyneitä ja vihaisia kommentteja sekä operaatiospekulaatiota.
Jotain on silti opittu siitä, miten näyttelijä Renée Zellwegeriä kohdeltiin vuonna 2014, kun hän palasi julkisuuteen selvästi erinäköisenä.
Sesali Bowen kirjoittaa New York Timesissa, että luonnollisuuden vaaliminen on luksus, johon kapean normin ulkopuolelle jäävillä ei ole varaa. Vaihtoehtoja on kaksi: radikaali kauneusihanteiden torjuminen tai selviytyminen.
On inhimillistä valita jälkimmäinen. Niin tekivät Kidman ja Kardashianit, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on puolentoista vuoden jälkeen oppinut piilottamaan oman kuvansa itseltään Zoomissa.
Blogista voi keskustella 31.12. klo 23.00 saakka.