En muista ystävänpäivistä mitään. Se on outoa, koska kaikista muista juhlapäivistä minulla on – jos nyt ei aitoja kokemuksia – niin sentään uskottavia valemuistoja: laskiaisen pulkkamäet, vapun epäonnistuneet yritykset ostaa 0,5 promillen simaa, halloweenin kurpitsanveisto… Okei, en ole koskaan veistänyt kurpitsaa, mutta minulla on eräänlainen miedosti traumaattinen aavistus, että olen katsellut kun joku tekee niin. Ystävänpäivistä en kuitenkaan muista kertakaikkiaan mitään, ja se on huolestuttavaa.
En muista, että olisin koskaan sanonut: ”Hyvää ystävänpäivää.”
Johtuuko muistotyhjiö siitä, ettei minulla ole ystäviä? Ei, koska minulla on todistettavasti ainakin joskus ollut niitä. Olen ostanut heille syntymäpäivälahjoja ja toivottanut hyvää uuttavuotta. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan sanonut kellekään: ”Hyvää ystävänpäivää.”
Olenko vain niin paatunut ihminen, etten pidä ystävänpäiviä minään? En usko. Kuulun taatusti johonkin aspergerin sukuhaaraan, mutta pyrin sentään huomioimaan muut elolliset olennot. Jotkut ovat jopa kuvailleet minua kiltiksi ja mukavaksi.
Ehkä syy on kulttuurissa. Suomessa ystävänpäivä ei ole kovin iso juttu verrattuna siihen, millaiseksi amerikkalaiset lahjapaperilobbarit ovat tapahtuman virittäneet.
Koko päivä muuten hyväksyttiin Suomen viralliseen kalenteriin vasta vuonna 1996, siis samana vuonna kuin synnyin. (Joidenkin lähteiden mukaan tämä olisi tosin tapahtunut jo 1980-luvun lopulla. Siis ystävänpäivän pääsy kalenteriin, ei minun syntymä).
Myöhäisen tulonsa lisäksi suomalaisella ystävänpäivällä on toinenkin erityispiirre: se on näyttäytynyt meillä asiallisen toverillisena, ala-asteen kaverikuvamaisena kädet olkapäille -meininkinä, toisin kuin muissa maissa, joissa Valentine’s day on omistettu ennen kaikkea romanttiselle rakkaudelle.
Kenties ystävänpäivä on ollut vaikeuksissa Suomen mentaalisella maaperällä, joka ainakin omassa kollektiivisessa tarinassaan jaksaa muistuttaa jurottamisesta ja siitä, kuinka vaikeaa tunteiden ilmaiseminen meille on. Ystävänpäivä on haluttu toimittaa hillitysti pois alta, menemättä liiallisuuksiin.
Osa minusta on jäänyt jumiin maailmaan, jossa avoin tunteiden osoittaminen näyttäytyy heikkoutena, varsinkin jos tunteita osoittaa miehenä.
Tunnistan tarpeen verhota lämpimät tunteet ironiaan ja sorrun siihen tämän tästä. Kuulemma itse Sibeliuskin kutsui kirjailijatuttavaansa Adolf Paulia vitsikkäästi ”epäystäväksi”.
Toisaalta, eikö todellinen ystävyys ole nimenomaan sitä, että voi olla oma estynyt ja epätäydellinen itsensä, ja sekin on ihan ok? Eikö koko ystävyyden idea ole se, että toinen hyväksytään omana itsenään ja ilman, että ystävyyttä tarvitsee todistella, osoitella ja mainostaa?
Voisi jopa sanoa, että todellinen ystävyys ei tarvitse ystävänpäiviä.
On silti myönnettävä, että jos ironiaan pakeneminen on patologista, niin kuin asia omalla kohdallani on, voi sekin olla jonkinlainen ongelma. Lopulta se muuttuu tunkkaiseksi ja viestii kyvyttömyydestä kohdata omia tunteita.
Osa minusta on jäänyt jumiin maailmaan, jossa avoin tunteiden osoittaminen näyttäytyy heikkoutena, varsinkin jos tunteita osoittaa miehenä. Luon harhaisessa mielessäni odotukset, jotka pohjautuvat lähinnä Fifty Shades- ja Pohjan tähden alla -trilogioihin. Jos tunteita ei ole varaa osoittaa kuten Christian Grey, voi mennä esimerkiksi raivaamaan suota. Mutta siinä välissä saattaa kenties olla muitakin vaihtoehtoja?
Ehkä tänään on aika toivottaa hyvää ystävänpäivää ja todella tarkoittaa sitä, pilaamatta toivotusta millään väsyneellä vitsillä. Ystävät ansaitsevat sellaisen toivotuksen.
Antti Rönkä
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Kolumnista voi keskustella 15.2. klo 23.00 saakka.