Kesäkuun alussa tuli kuluneeksi 29 vuotta siitä, kun Leningrad Cowboys ja Puna-armeijan kuoro vetivät Senaatintorin turvoksiin. Neuvostoliitto oli juuri kaatunut ja muistan, miten vapauttavalta tuntui, kun Puna-armeijan bassot yhtyivät rock’n’rollin riemuun. Se oli kuin lupaus siitä, että nyt ei enää tarvitse pelätä idästä tulevaa tuhoa ja kuolemaa. Olimme onnellisia yhdessä, Happy Together, kuten kaulakkain esiintyvät tötteröpää ja koppalakki lauloivat. Mutta nyt ei olla happy eikä together.
Sosiaalisessa mediassa on Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen näkynyt runsaasti melkein kadonneeksi kansanperinteeksi ajateltua ryssittelyä. Viha käsittämätöntä sotaa ja Venäjän asevoimien häikäilemätöntä julmuutta vastaan on hyvin ymmärrettävää. Mutta vallan antaminen vihalle ja kanavoiminen rasistiseen ja halveksivaan termiin on paitsi väärin, myös Putinin pussiin pelaamista.
Ylipäätään ei kannata antaa periksi vihalle, sillä se sammuttaa älyn ja järjen. Viha on aina holtitonta ja saa meidät tekemään huonoja päätöksiä. Nyt ei ole varaa tehdä kuin fiksuja päätöksiä.
Jos tavalliset venäläiset kokevat vihaa muualta maailmasta, silloin Putinin viitoittama sodan tie vaikuttaa suorastaan järkevältä valinnalta.
Putinin hallinto on propagandassaan jo pitkään väittänyt, että Venäjän johdon politiikkaa arvosteleva arvosteleekin venäläisiä ihmisiä ja venäläisyyttä. Kreml vakuuttaa jatkuvasti kansalaisilleen, että demokraattiset maat toimivat Venäjää vastaan vain, koska he ylenkatsovat ja vihaavat venäläisiä ja venäläisyyttä.
Jokainen ryssittely tukee ja vakuuttaa, että ehkä Putin on tässä oikeassa. Jos venäläiset kokevat vihaa ja ylenkatsetta muualta maailmasta, niin silloin Putinin viitoittama sodan ja aggressiivisuuden tie vaikuttaa suorastaan järkevältä valinnalta.
Suurhyökkäyksen alkupäivinä ajattelin monen muun tapaan venäläisten nousevan jo tappioidenkin takia laajalla rintamalla sotaa vastaan. Valtiovalta tukahdutti kuitenkin kovalla kädellä mielenosoitukset heti alkuunsa. Nyt väärästä sanasta voi joutua vuosiksi vankilaan. Ei mikään ihme, että sodan vastustus jää keittiön pöytien ääreen ja paperilintujen ripustamiseen.
Jos rakennamme vihassamme viholliskuvan venäläisestä ihmisestä, teemme hänelle mahdottomaksi yrittää viedä maataan ulos tuhon kierteestä.
Mutta silti tämä venäläisten ihmisten kyvyttömyys ja haluttomuus toimia maansa vääryyksiä vastaan tuntuu pettymykseltä. Mitä pidempään sota julmuuksineen jatkuu, sitä kollektiivisempaa on myös syyllisyys siitä.
Se kärjistää näkemyksiä. Rauhaan ja demokratiaan uskovaa venäläistä voi pahimmillaan ahdistaa toiselta puolelta oman maan sortokoneisto ja toiselta puolelta lännestä kumpuava pettymyksentäyteinen vastenmielisyys. Jos rakennamme vihassamme viholliskuvan venäläisestä ihmisestä, teemme hänelle melkein mahdottomaksi yrittää viedä maataan ulos tuhon kierteestä.
Silti – rauhaa ja demokratiaa kannattavien voimien nousu valtaan Venäjällä on kuitenkin pidemmällä tähtäimellä ainoa reitti ulos tästä konfliktista. Juuri nyt etsitään tapoja olla isänmaallinen venäläinen, joka kuitenkin vastustaa maansa hallintoa ja politiikkaa. Tässä etsinnässä ulkomailla asuvat venäläiset ovat avainasemassa.
Symbolit ovat tärkeitä. Niiden avulla kerromme jonkin asian olemassaolosta.
Putinia vastustava rauhanoppositio on ottanut merkikseen Venäjän lipun ilman punaista. Näitä sinivalkoisia lippuja on näkynyt Venäjän ulkopuolella järjestetyissä venäläisten sodanvastaisissa mielenosoituksissa. Sitä lippua kantavat myös ne venäläiset, joiden Ukraina kertoo perustaneen puolestaan taistelevan Vapaan Venäjän legioonan.
Symbolit ovat tärkeitä, sillä niiden avulla kerrotaan jonkin asian olemassaolosta. Symbolin avulla ajatus voi muuttua toisella tasolla todeksi ja vaikuttavaksi.
Tämä konflikti Venäjän ja demokraattisen maailman välillä voi loppua vain, jos venäläiset ihmiset niin päättävät. Sopu ja yhteiselo tuntuu juuri nyt liki mahdottomalta kaikkien kauheuksien jälkeen. Mutta sovunkin päivä koittaa. En tiedä milloin ja miten, mutta joku päivä – ehkä hyvinkin kaukana tulevaisuudessa – olemme taas happy together.
Janne "Rysky" Riiheläinen
Kirjoittaja on joensuulainen bloggari, joka on aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija. Riiheläinen on vapaa toimija, joka ei ole sidottu mihinkään asemaan, organisaatioon tai ajatussuuntaan.
Aiheesta voi keskustella 7.7. klo 23.00 asti.