"Hän on seppä ja kaikkien taitojen mestari ja hänen ilonsa on kätten työssä, sekä vähäisemmässä taonnassa että entisaikojen suurissa rakennustöissä".
Näin kuvaillaan seppä Aulëa maailman ehkä tunnetuimman fantasiakirjailijan J. R. R. Tolkienin postuumisti vuonna 1977 ilmestyneessä Silmarillion-teoksessa. Aulësta kerrotaan, että hän on takonut auringon ja kuun, ja että hän on luonut erikoisia konemaisia olentoja. Aulën kädenjälki näkyy myös pannassa, joka päätyy pahuutta huokuvan Melkorin kaulaan.
Kuulostaako tutulta? Ei ihme, jos kuulostaa: Kalevalastahan löytyy seppä Ilmarinen, joka syntyy vaskinen vasara kädessään ja takoo kultaisen kuun ja hopeisen auringon "päälle kuuen kirjokannen". Lisäksi Ilmarinen tekee erilaisista metalleista itselleen robottivaimon. Niin ikään Ilmarinen valmistaa kahleet Kalevalan pahikselle eli Louhelle.
Aulën hahmoa inspiroinut Ilmarinen on vain yksi esimerkki siitä, millaisessa roolissa Kalevala on ollut J. R. R. Tolkienin tuotannossa – ja itse asiassa huomattavasti suuremmassa mittakaavassa, kuin mitä on aiemmin uumoiltu.
– On kylläkin ollut yleisesti tiedossa, että Tolkien hyödynsi Kalevalaa, ja etenkin suomalaisista lähteistä tästä löytyy paljon mainintoja. Angloamerikkalaisessa maailmassa Kalevalan alkutekstiä ei kuitenkaan tunneta kovin tarkkaan, ja kansalliseepoksemme merkityksen laaja-alaisuutta Tolkienin tuotannossa ei ole ymmärretty, Tolkien ja Kalevala -teoksen (SKS, 2022) kirjoittanut Jyrki Korpua painottaa.
Lumoutui kalevalaisesta kielestä
Nykyfantasian kummisetä J. R. R. Tolkien (1892-1973) luki jo lapsesta saakka Liisa Ihmemaan kaltaista fantasiakirjallisuutta, ja myöhemmin hän innostui etenkin keskiaikaisesta englantilaisesta Sir Gawain and the Green Knight -runoelmasta ja muinaisislantilaisista Edda-teksteistä. Tolkien ihaili myös 1800-luvulla vaikuttanutta monipuolista taiteilijaa William Morrisia, jonka kirjallisessa tuotannossa keskiaika kohtaa goottilaisen kauhun.
Tällaiseen kirjalliseen kaanoniin solahtaa sujuvasti Kalevala, johonTolkien törmäsi nuorena opiskelijana jo vuonna 1911. Hän sai luettavakseen muutamaa vuotta aiemmin julkaistun William Forsell Kirbyn Kalevala, The Land of the Heroes _-_käännöksen,jossa oli pyritty säilyttämään alkuperäinen nelipolvinen trokee eli runojen kalevalamitta.
Omien sanojensa mukaan Tolkien tunsi "ihmetystä ja pientä hämmennystä" kirjaa lukiessaan. Hänen mielestään teos viittasi upealla tavalla pienempiin kansoihin, jotka edelleen pitävät kiinni ikiaikaisista muistoistaan ja puoliksi unohdetuista kielistään.
Tolkien lumoutui niin paljon Kalevalan arkaaisen kielen runollisesta poljennosta, että hankki samantien suomen kieliopin ja ryhtyi perehtymään kotokielemme saloihin. Hänen omien keksittyjen kieliensä, kuten haltioiden käyttämän quenyan, pohjalla piileekin kalevalainen, vanhakantainen suomi.
– Kalevalan pohjana ollut jo kadonnut kieli oli Tolkienille ehkä tärkeämmässä asemassa kuin nykysuomi. Tosin siitä kiistellään edelleen, tunsiko hän pohjoismaista tai suomalaista uudempaa kirjallisuutta – ainakaan hän ei sitä omistanut, Jyrki Korpua kertoo.
Uusien myyttien luoja
Tolkienin esikuvaksi kelpasi myös Kalevalan koostanut kansanrunouden tutkija Elias Lönnrot.
– Tavallaan Tolkien halusi olla oman aikansa Lönnrot eli luoda uudelleen myyttejä vanhoista aineksista ja koota ne isoksi kokonaisuudeksi. Professori Verlyn Flieger totesi joskus, ettei Kalevala teoksena ollut Tolkienille tarpeeksi monimutkainen, mutta olen tästä kyllä eri mieltä. Kalevala monenmoisine tarinoineen ja suomalainen kansanperinne olivat Tolkienille oikea aarreaitta ja jotakin aivan uutta, Jyrki Korpua toteaa.
Koska roomalaiset, kreikkalaiset ja juutalaiskristilliset myytit ovat kaikille tuttua ja ehkä jo vähän kulunuttakin kauraa, Tolkien kallistui pohjoismaiseen mytologiaan, jonka hän (tai moni muukin) saattoi kokea eksoottisempana.
– Tolkienin päiväkirjoista ja kirjeistä tulee esille vanhan ja viattomamman mutta samalla myös karumman maailman arvostus. Ehkä siinä oli jonkinlaista menneisyyden nostalgisointia, jota eteläisempi kulttuuri ei pystynyt hänelle tarjoamaan, Jyrki Korpua pohtii.
Kalevala taas oli Tolkienin tarpeisiin suorastaan täydellinen paketti, ja hän onkin kutsunut teosta oman kirjallisen tuotantonsa siemeneksi.
– Hän piti pohjoisista myyteistä sekä germaanisista ja skandinaavisista tarinoista, joten suomalaisena teoksena Kalevala loksahti tähän palapeliin loogisesti.
Kärjistäen voisi sanoa, että ilman kansalliseepostamme pysyvän jäljen viihdekuvastoon jättänyttä Tarua sormusten herrasta tuskin olisi olemassa – tai ainakin se olisi hyvin erilainen teos. Tolkien halusi kuvata laajempaa kokonaisuutta, ja matka Taruun sormusten herrasta kulki kevyemmän Hobitti eli sinne ja takaisin -kirjan kautta, joka taas sulautui osaksi Tolkien-universumia.
– Kysymys kuuluu, olisiko Tolkien sitten ilman Kalevalaa ryhtynyt suurempaa maailmaa tekemäänkään – tai ehkä taustalla olisi voinut olla Beowulf-sankariruno ja jokin muu Brittein saarten myyttiaineisto. Ilman Kalevalaa Tolkienin maailma olisi kyllä ollut hyvin erilainen: sieltä olisi saattanut puuttua rauhanomainen sanamiekan heiluttaja tai Tom Bombadil ja Gandalf sellaisina kuin me heidät tunnemme.
Tolkien piti Kalevalan särkyneestä sankarista
J. R. R. Tolkienin tunnetuin Kalevala-laina lienee ristiriitainen ja repaleinen sankari Túrin Turambar, jota Tolkien kierrättää useassakin teoksessaan, muun muassa Silmarillionissa. Túrin Turambarin esikuvana on Kullervo Kalervonpoika, ja Tolkien on itse maininnut asiasta useampaankin otteeseen. Hän kirjoitti jo vuonna 1914 oman mukaelmansa Kullervo-tarusta eli Kullervon tarinan (The Story of Kullervo), joka hänen omien sanojensa mukaan oli lähtölaukaus omien kirjallisten myyttien luomiselle.
Kuten Kullervokin, Túrin Turambar on tappaja, joka harjoittaa vahingossa insestiä sisarensa kanssa ja tekee lopulta itsemurhan. Ja kuten Kalevalasassakin, Túrin Turambar puhuu miekalleen ennen itsemurhaansa.
Mutta miksi juuri orjasta kostajaksi ja tappajaksi muuttunut Kullervo, äärimmäisen traaginen hahmo, sitten vetosi niin voimakkaasti Tolkieniin? Jyrki Korpuan mukaan fantasiakirjailijaa kiinnostivat nimenomaan eräänlaiset särkyneet sankarit.
– Kullervosta löytyy jotakin raakaa vanhan ajan brutaalia antisankaruutta, jota ei muualla ole. Kullervo oli osa kadonnutta maailmaa ja särkyvät sankarit taas ovat Tolkienille hahmoja, joita hän käytti usein. Tällaisista hahmoista Kullervo on se kaikkein särkyvin. Kullervossa oli jotakin sellaista, joka oli lähellä Tolkienin sydäntä, koska hän palasi hahmoon aina uudestaan.
Samankaltaisten hahmojen lisäksi Tolkien on myös kehittänyt oman versionsa rikkauksia tuovasta Sammosta. Silmarilit ovat kateutta herättäviä jalokiviä, jotka ryöstetään kaukaiseen Pohjolaan. Ja kuten palasiksi hajonnut Sampokin, Silmarilit katoavat eri paikkoihin. Tolkienin teoksista löytyy myös Kalevalasta tuttua kilpalaulantaa ja mahdottomia kosiotehtäviä
Kalevalan alisen maailman eli Tuonelan kohdalla taas puhutaan kuumista kivistä, "palavoista paateroista" ja tuonen toukista, Taru sormusten herran Mordor taas on madon syömää, palanutta ja tukahtunutta autiomaata. Lisäksi kummatkin opukset päättyvät samalla tavalla:
– Siinä missä Taru sormusten herrassa Frodo Reppuli, Gandalf ja haltiat lähtevät länteen, niin Kalevalassa Väinämöinen poistuu vaskisella veneellä taivaisiin. Kummassakin teoksessa mennään välitilaan odottamaan parempaa maailmaa: ihmisten aika koittaa ja uusi totuus pilkahtelee ja tulee vähitellen esille.
Kalevala ja Taru Sormusten herrasta sisältävät siis runsaasti samankaltaisia elementtejä, mutta miksi vain jälkimmäisestä on tehty maailmanluokan elokuvia ja televisiosarjoja? Jyrki Korpualla ei ole tähän yksiselitteistä vastausta.
– Minusta tuntuu, että Kalevalan tarinat ovat kuitenkin usein niin rajuja ja sankaruus sen verran häilyväistä, eivätkä hyvän ja pahan rajat ole amerikkalaistyylisesti täysin selkeitä, että teos voisi olla nykykeskivertokatsojalle liian barbaarinen, pakanallinen ja karu. Itse kylläkin haluaisin nähdä Kalevalasta Viikingit-tyylisen sarjan mahdollisimman aidosti ja alkuperäistyylisesti tehtynä.
Muokkaus 16.09. klo 10:43: Muokattu luonnehdinta "erikoisia koneihmisiä" konemaisiksi olennoiksi.
Mitä ajatuksia juttu herättää? Voit keskustella aiheesta 17.9. kello 23:een saakka.
Lue myös: