1970-luvulla kolttasaamelaiset asuttivat ensimmäistä sukupolveaan Inarissa. Aikuiset ja vanhukset olivat kotoisin Paatsjoelta, Petsamosta ja Suonikylästä, josta heidät evakuoitiin Suomeen toisen maailmansodan jälkeen.
Perheet olivat suuria ja asuivat saman katon alla. Ihmiset tulivat pitkien matkojen päästä kuuntelemaan, mitä papilla oli sanottavaa. He tulivat Nellimistä, Tsarmijärveltä ja Pikku-Petsamosta, muistelee isä Markus Petsalo.
– Kun sunnuntaina jumalanpalvelus alkoi kymmeneltä, niin puoli yhdeltätoista tuo ovi aukesi, ja sieltä tuli aina valtava määrä ihmisiä, Petsalo kertoo ja osoittaa kohti kirkon ovea Ivalossa.
Petsalo toimi Rovaniemellä ortodoksipappina 1970-luvulla. Suurin osa hänen seurakunnastaan asui tuolloin Inarin alueella. Kun Petsalo aloitti pappina, hän kulki pohjoisessa edeltäjänsä opastuksessa.
– Tämä asutusalue tuli hyvin rakkaaksi alusta lähtien, Petsalo kertoo.
Vanhat kaitafilmit nykyaikaiseen muotoon
Näiltä ajoilta Petsalolla on muistona vanhoja kaitafilmejä, joita hän kävi vastikään näyttämässä kolttasaamelaisille 40 vuoden jälkeen. Ne on kuvattu 1970-luvulla silloisista kirkollisista tapahtumista.
Petsalo asuu nykyään Lappeenrannassa. Kun Ivalon pappina vasta aloittanut isä Andrei Verikov muutti Lappeenrannasta Saamenmaalle, Petsalo huomasi ikävöivänsä Inarin seutua ja kulttuuria. Niin heräsi ajatus, että hän voisi digitoida alueella kuvatut kaitafilmit. Petsalon pojat ovat media-alan osaajia, ja he ovat jo hankkineet skannerin digitointia varten.
Yhteensä materiaalia on yli tunnin verran. Suurimman osan kaitafilmeistä on kuvannut jo edesmennyt Rovaniemeläinen taiteilija ja kaitafilmiharrastaja Lauri Mustonen.
Mustonen tuli usein Petsalon mukana Inariin ja kuvasi tapahtumia värilliselle kaitafilmille. Joskus hän nauhoitti äänen magnetofonilla. Materiaalia hän teki sen aikaisiin kilpailuihin ja dokumentteihin. Osan kuvaamastaan materiaalista Mustonen oli antanut Petsalolle säilytettäväksi.
Petsalo halusi ensin näyttää kaitafilmejä kolttasaamelaisille, jotta he voivat kertoa, kannattaako materiaaleja ensinnäkään alkaa digitoida. Ainakin Sevettijärvellä materiaalit saivat positiivisen vastaanoton.
– Olen luvannut, että minä luovun koko materiaalista. Kolttakulttuurilla on oma säätiönsä ja oma valmis rakenteensa, niin se itsestään kuuluisi heille, Petsalo toteaa.
Jälleennäkeminen nostattaa muistoja
Petsalo on käynyt Inarissa vain muutaman kerran viimeisen 40 vuoden aikana.
– Täältä pois lähteminen oli henkisesti kivulias asia minulle, enkä oikein uskaltanut tulla tänne, koska tiesin, että se liikuttaa minua niin voimakkaasti.
Suuri osa Petsalon silloisesta seurakunnasta lepää nyt hautausmailla.
– Risteistä luin nimiä ja sieltä tulivat mieleen nämä ihmiset, jotka silloin olivat aktiivisia, ja mitä kaikkea yhdessä tehtiin. Se oli todella voimakas, tunteisiin menevä asia, Petsalo kertoo.
Muutamat ovat vielä hengissä, ja heidän kanssaan Petsalo on päässyt verestämään muistoja. Mieleen tulee, miten on joitain henkilöitä voinut auttaa ja miten hän aikoinaan kiersi talosta taloon. Petsalon puheista nuosee esiin kiitollisuus siitä ajasta, jonka hän vietti pohjoisen seurakunnan pappina.
