Yhdellä lehmistä on trendikkäät räpsyttimet. Ruskeavalkoisen ayshire-lehmän pään valkoinen kuvio levittäytyy silmänurkkiin asti ja värjää myös osan ripsistä vitivalkoisiksi. Ja se katse! Lehmän suuret silmät tuijottavat vieraita suurina ja uteliaina, kostean lempeinä.
Valkoripsi ja sen kaverit laiduntavat askolalaisella lypsykarjatilalla Uudellamaalla. Naudoilla on paljon tilaa käyskennellä, levätä ja märehtiä.
Valokuvaaja, biologi Mauri Leivo asuu lähellä ja tuntee tilan isännän. Silti hän katselee karjaa etäältä, kunnioittavan matkan päästä.
– Lehmillä on valppaat aistit ja ne huomaavat heti, jos laitumelle tulee outo tyyppi, Leivo kertoo.
– Olen kuvatessa pyrkinyt odottamaan syrjässä, että ne rauhoittuvat. Silloin pääsen tarkkailemaan niiden lajityypillistä käyttäytymistä.
Leivo on kirjoittanut ja kuvannut useita luontoaiheisia tietokirjoja. Lehmiä hän on tarkkaillut ja valokuvannut Lehmilaitumilla-teostaan varten. Kirjassa onyli 200kuvaa ja paljon tietoa lehmän käyttäytymisestä.
Lehmiä tarkkaillessaan Leivo on ollut suomalaisuuden ytimessä. Samaan aikaan hänen ajatuksensa ovat välillä vaeltaneet pitkällekin.
– Tein 1990-luvulla pitkiä reissuja Afrikan savanneille. Minulle tulee yllättäen kotimaisista laitumista hyvin paljon samanlaisia tunnelmia.
– Katselen suomalaisia lehmiä vähän kuin ne olisivat villieläimiä savannilla, Leivo tuumii.
Suomalaisen mielestä lehmä sopii seinälle tai kahvimukiin
Suomalaiset kuvataiteilijat ovat kuvanneet lehmän ja ihmisen rinnakkaiseloa paljon.
Väitöskirjatutkija Mariia Niskavaara tutkii taidetta ympäristö- ja eläinoikeuskysymysten näkökulmasta. Hänestä lehmä on yksi tärkeimmistä ihmisen kumppaneista Suomessa.
– Lehmät ovat synnyttäneet ruohoa syömällä sellaisen maisematyypin kuin laidun. Laitumille on tullut paljon muita lajeja kuten hyönteisiä ja niittykasveja, Niskavaara sanoo.
Monet linnut, pölyttäjät ja pieneliöt ovat huvenneet laidunten vähenemisen myötä.
Lehmät ovat muokanneet jopa rakennuskantaa. Melkein kaikista vanhemmista pihapiireistä maaseudulla löytyy navetta, vaikka siellä ei enää asukkaita olisikaan.
Yksi tunnetuimmista lehmäkuvaajista suomalaisen kuvataiteen historiassa on professori ja taidemaalari Eero Järnefelt. Hänen Lehmisavu-teoksensa vuodelta 1891 levisi koteihin painokuvana. Alkuperäinen maalaus on tällä hetkellä yksityiskokoelmassa.
Maalauksessa lehmät seisovat ja makoilevat raukeina ihmisen sytyttämän tulen äärellä. Savulla karkotettiin lehmiä kesäiltana kiusaavia hyönteisiä. Niskavaaran mielestä teoksen kauneus on eläinten levollisuudessa.
– Teoksesta välittyy myös ihmisen suoma hoiva eläimelle. Että ihminen on ne lehmisavut siihen viritellyt ja tarjonnut omalle työtoverilleen mahdollisuuden tulla lepäämään, Mariia Niskavaara sanoo.
Lehmät eivät olleet taiteilijoiden hittiaihe sotien jälkeisessä, moderniin kurkottavassa Suomessa, mutta nykytaiteessa lehmiä taas näkee.
Tunnetuin lehmäkuvaaja on varmasti Miina Äkkijyrkkä, jolla on paitsi taiteilijan myös karjankasvattajan ja karjakon näkökulma eläimiin.
Niskavaaran mukaan Äkkijyrkän lehmät ovat yksilöitä. Ne tulevat usein katsojaa kohden ja liikkuvat riehakkaasti. Äkkijyrkän Kevätjuhla-kuosin riemukkaat vasikat temuavat verhokankaissa ja kahvimukeissa.
Taiteilijan peltilehmä-veistokset vartioivat autoja liikenteen solmukohdassa muun muassa Helsingin keskustassa.
Eläimen tunteen kuvaamista pidetään joskus antropomorfisena, ihmisen kaltaistamisena. Eläimeltä ikään kuin riisutaan sen oma olemus pois ja sijoitetaan ihmisen tunne sen tilalle. Mariia Niskavaaran mielestä eläintä esittävää teosta voi katsoa toisinkin.
– Ehkä tunnistamme eläimessä samoja asioita kuin itsessämme. Se tuo meitä yhteen.
– Kun katsoo, kuinka ihmislapset leikkivät hippaa, niin ei se paljoa eroa siitä kun vasikat leikkivät laitumella.
Nykytaiteilijoista Niskavaara nostaa esiin myös Toni R. Toivosen. Hänen paljon ajatuksia herättävänä työmetodinaan on asettaa kuolleen lehmän ruho messinkilaatalle. Keho mätänee laatalle ja piirtää siihen hiljalleen kuvion eletystä elämästä.
Lehmät leikkivät kesäöinä
Suomalaiset lehmät ovat saaneet kesällä 2022 kokeilla väreilevää ilmaa ja kuumuutta. Monesti lehmän arki on toista. Sataa vettä ja sorkat uppoavat savimaahan. Ympäri vuoden ulkoilevat laumat ottavat hötkyilemättä vastaan niin paukkupakkaset kuin räntäsateetkin.
Silti Leivon mielestä lehmän kuuluu olla taivasalla. Kesällä laitumella, ja talvellakin niillä olisi hyvä olla mahdollisuus ulkoilla. Naudat ovat säänkestäviä ja monet nauttivat lumikeleistäkin, vaikkei laidun tarjoakaan syötävää tuolloin.
– Laiduntaminen on lehmien synnynnäinen perustarve. Voi melkein sanoa, että jos lehmä ei pääse laiduntamaan, se ei voi hyvin psyykkisesti eikä fyysisesti.
Tehomaatalous ja tuotantopaineet ovat johtaneet siihen, että osa suomalaisistakin lehmistä seisoo sisätiloissa koko elämänsä. Lehmä sopeutuu siihenkin, mutta laiduntavia nautoja katsoessa se tuntuu väärältä.
Varsinkin, kun Mauri Leivo tietää kertoa, että lehmät leikkivät öisin.
– Suurin osa lehmän laidunajasta menee ruohon nyhtämiseen, syömiseen ja märehtimiseen joko seisten tai makuulla.
– Kesäöinä näkee sitten enemmän säpinää. Olen huomannut, että ne ovat silloin aktiivisempia ja hilpeämpiä.
Lehmilaitumilla-kirjassa voikin nähdä, kuinka vasikat kirmaavat, nuoret hiehot yltyvät puskuleikkiin. Joissain kuvissa kuiva maankamara hajoaa lauman sorkkien alla tomuksi, nostattaa pölypilven ja tekee maisemasta kuin lännenelokuvan lavasteen. Vain yksinäinen cowboy puuttuu.
Hyvästit lehmilaitumille?
Askolalaisista lehmistä huokuu elämänilo. Yksi on tiineenä ja synnyttää pian vasikan.
Lehmien elämänkaari on tosin aika lyhyt. Lypsylehmäkin talutetaan teurasautoon keskimäärin viisivuotiaana, vaikka nauta voisi elää jopa kaksikymmenvuotiaaksi.
Samaan aikaan, kun kritiikki eläinperäisiä elintarvikkeita ja eläinten tehotuotantoa kohtaan kasvaa, ihmisen olisi ratkaistava se, tarvitsemmeko lehmää siitä huolimatta. Laidunmaiden häviäminen on osa luontokatoa.
Lehmien ympäristölle haitalliset vaikutukset ovat kiistattomia. Naudat tuottavat pötseissään metaania ja laitumet rehevöittävät vesistöjä.
Suomessa pötsipäästöt ovat kolmisen prosenttia kaikista kasvihuonepäästöistä, mutta monissa muissa maissa tilanne on pahempi. Ilmakehä on meille kaikille yhteinen.
Mauri Leivon mielestä tärkeintä on, että ainakin olemassaolevat lehmät saisivat elää lehmälle ominaista elämää.
Lehmien tarkkaileminen, valokuvaaminen ja kirjan kirjoittaminen on lisännyt kunnioitusta tuota jämerää olentoa kohtaan, Leivo sanoo.
– Tuntuu että ne ovat entistä kiehtovampia eläimiä.
Katso myös: