Toimittaja Annika Mutanen pohti Helsingin Sanomissa (2.10.2022), miksi lapset eivät enää leiki sankoin joukoin ulkona. Olen samaa mieltä siitä, että leikki on tärkeää lapsille monin tavoin.
Olen kuitenkin eri mieltä Mutasen kanssa siitä, miksi näin on. Mutanen syyttää digilaitteita, minun mielestäni suurin syy on tappavampi: Autot.
Kotikadullamme kruisailee päivittäin autoja röyhkeää ylinopeutta.
Kuusivuotiaani on reipas tyyppi, joka saa kesämökillä melskata metsässä serkkujen kanssa miten huvittaa. Helsingin kantakaupungissa tähän ei ole mahdollisuutta. Kotikadullamme kruisailee päivittäin autoja röyhkeää ylinopeutta. Suojatien edessä hidastaminen on poikkeus. (Minulle on jopa tööttäilty ylittäessäni “liian hitaasti” tuota suojatietä lastenvaunujen kanssa.)
Toki suurin osa kuskeista kunnioittaa jalankulkijoita. Mutta vaaditaan vain yksi välinpitämätön kaahari, joka voi laittaa perheen elämän pirstaleiksi.
Autoja on kantakaupungissa ihan kaikkialla. Ja minä pelkään niitä.
Väitöskirjassaan lapsia kaupunkisuunnittelussa tutkiva Veera Moll Aalto-yliopistosta kertoo, ettei ulkona leikkiviä lapsia näe kuten ennen vanhaan siksi, että lapsia on ylipäänsä nykyään vähemmän kuin ennen.
"Lisäksi ennen asunnot olivat ahtaita ja lasten oli oikeastaan pakko leikkiä ulkona – halusivat tai eivät", Moll sanoo.
Mutta iso syy on myös kaupunkisuunnittelussa. Suomessa vallitsi vuosikymmenet ajatus siitä, että lapsiperheet asuvat lähiöissä. Niinpä lähiöissä satsattiin lasten tarpeisiin, kun taas kantakaupungissa saivat autot jyllätä.
"Toki liikenne jylläsi myös lähiöissä, mutta lähiösuunnittelussa ja 1970-luvun rakennuslainsäädännössä edellytettiin uusilta asuinalueilta tiettyjä lapsia huomioivia elementtejä, joita ei jo rakennetussa kantakaupungissa toteutettu samalla tavalla."
Nykyään lapsiperheet haluavat asua myös kantakaupungissa, mutta voisiko kantakaupunki taipua tähän?
Jos kätevin tapa päästä leikkimään on auto, niin en ylläty siitä, että lasten liikunta vähenee.
Helsinkiläisten leikkipuistojen ja kirjastojen ilmoitustauluille on kiinnitetty juliste, jossa kerrotaan: “80 prosenttia alle kouluikäisistä lapsista liikkuu liian vähän.” Liikkumattomuudella on nihkeitä seurauksia, jotka kostautuvat loppuelämän niin yksilöille kuin yhteiskunnallekin.
Mielestäni juliste on väärässä paikassa. Se voisi kiinnittää Helsingin kaupungintalolle, jossa valtuutetut päättävät, minkälaiseksi ympäristöä rakennetaan. Jos kätevin tapa päästä leikkimään on auto, niin en ylläty siitä, että lasten liikunta vähenee.
Meillä ei ole autoa, ja lapset ovat potkupyöräilleet 2-vuotiaasta eteenpäin lähipuistoihin. Tänä kesänä sekin muuttui hankalaksi, kun jalkakäytäville ilmaantui 15 000 sähköpotkulautaa, joiden kuskeja ei hirveästi kiinnosta, mihin lauta jätetään tai miten sillä ajetaan.
“Kaupunkia on rakennettu vuosikymmeniä moottoriliikenteen ehdoilla, enkä näe tälle loppua, vaikka toivon pilkahduksia näkyy siellä täällä”, Moll sanoo.
No, millainen olisi sitten unelmakaupunki, joka mahdollistaisi lasten itsenäisemmän liikkumisen?
Kaupunginosien autotiet olisivat kapeampia. Esimerkiksi Japanissa näin on, mikä johtaa siihen, että niissä hengailee ensisijaisesti ihmiset, eivät autot. Lisäksi nopeusrajoitukset olisivat paljon nykyistä matalampia ja autot ajaisivat paljon hitaampaa. Kovaa ajetaan varmasti myös asuinalueilla kaupunkien laitamilla.
Leikkipuistoja suomalaisissa kaupungeissa on ilahduttavan paljon. Parhaimmissa on jätetty kalliot ja puut paikoilleen – ei kuorrutettu leikkipuistoa muovimatolla ja jyrätty kaikkea elollista alle. Ja leikkiä voisi ehkä muuallakin kuin puistossa.
“Jos Kolmen sepän patsaan vieressä olisi liukumäki, se olisi selvä merkki myös aikuisille, että lapset saavat leikkiä ympäristössään”, Moll heittää. Eikä ilmiö koske vain Helsinkiä. Kaupunkeja kannattaisi suunnitella lasten ehdoilla muuallakin Suomessa.
Ja puita, niitä olisi paljon enemmän kuin parkkipaikkoja. Kuten Moll pointtaa, lapsiystävällinen kaupunkiympäristö, eli käveltävä, vihreä, erilaisia ihmisiä yhteen tuova, miksei leikkisäkin, on harvoin epämiellyttävä kellekään. Sen sijaan autojen dominoima ympäristö tuottaa lähinnä iloa harvoille autossa istuville (jos heillekään).
Kysyin unelmien kaupungista myös kokemusasiantuntijalta, 6-vuotiaaltani.
“Mä voin kyllä kertoa. Se olis rakennettu jättilegoista.”
Julia Thurén
Kirjoittaja on yrittäjä ja kolmen lapsen äiti, jonka mielestä autolla ajaminen on kivaa ja kätevää – ehkä vähän liiankin kivaa ja kätevää.
Kolumnista voi keskustella 19.10. klo 23.00 saakka.