Laukaassa järjestettiin elokuun lopulla suuretsinnät, kun Alzheimerin tautia sairastava Laila Aatinen katosi kotoaan. Tytär Ulla muistelee elokuun piinaavia päiviä edelleen lähes päivittäin. Etsintä kosketti syvästi myös 400 etsintään osallistunutta vapaaehtoista.
Viimeinen kesä kotona
Ennen katoamistaan Laila Aatinen oli sairastanut nopeasti edennyttä Alzheimerin tautia kolmisen vuotta. Hän asui puolisonsa kanssa yhdessä Laukaan Haapalankylällä ja pariskunta lenkkeili päivittäin. Tytär perheineen asuu naapurissa.
Meillä oli semmoinen ajatus, että jos äiti voisi kesän vielä olla kotona.
Vaikka äidin fyysinen kunto oli hyvä, omaiset olivat jo pitkään huomanneet muistisairauden mukanaan tuomat harhat ja muut oireet.
– Hän näkee kaikenlaisia näkymättömiä ihmisiä. Yläkerrassa asuu ihmisiä, vaikka heillä on yksikerroksinen talo. Hyvinä päivinä hän tunnisti minut ja isän, huonoina päivinä ei ketään, Ulla Aatinen kuvailee.
Perhe oli aloittanut jo lomajaksot vanhainkodissa ja pikku hiljaa totuteltiin ajatukseen, että äidin kotona asuminen on loppumetreillä.
– Meillä oli semmoinen ajatus, että jos äiti voisi kesän vielä olla kotona.
Onkohan tämä hätäkeskuksen asia?
Elokuisena sunnuntaiaamuna Laila Aatisen puoliso lähti hakemaan sanomalehteä läheiseltä koululta. Sieltä palattuaan hän huomasi vaimon kadonneen. Ovet olivat lukossa, eikä mistään löytynyt vihjeitä siitä, mihin vanhus olisi voinut lähteä.
Perhe etsi Lailaa ensin omatoimisesti usean tunnin ajan. Viimein naapuri kehotti soittamaan hätäkeskukseen. Kello oli kaksi iltapäivällä.
– Hätäkeskukseen soittamisen kynnys oli korkea. Tuntui, että onko tässä ihan aihettakaan, Ulla Aatinen muistelee.
Poliisi joutuu katsomaan hassuihin paikkoihin, koska he tekevät työssään niin hassuja löytöjä.
Viranomaiset aloittivat etsinnät pihapiiristä. Ensin tutkittiin Ullan ja vanhempien kodit. Ulkorakennukset, sängynaluset ja jopa jääkaapit tarkastettiin.
– Poliisi sanoi, että hän joutuu katsomaan hassuihin paikkoihin, koska he tekevät työssään niin hassuja löytöjä. Se oli kaikki aika hämmentävää.
Illan kuluessa mukaan kutsuttiin myös Vapaaehtoinen pelastuspalvelu, Vapepa. Heidän johdollaan etsintöihin liittyi kyläläisiä ja muita vapaaehtoisia.
Odottavan aika ja talouspaperin tunnistus
Poliisi käski Ullaa ja isää odottamaan kodeissaan, jos Laila Aatinen löytäisikin itse kotiin. Toimettomana odottaminen tuntui piinalliselta.
Omaisten tehtävä oli myös tunnistaa etsijöiden löytämiä esineitä ja arvioida, voisivatko ne olla merkkejä kadonneen kulkureitistä.
– Poliisi soitti komentokeskuksesta, että tänne on tuotu talouspaperin palanen, tule tunnistamaan onko tämä äitisi käyttämää paperia. Ei se ollut. Ei ollut tuttuja tavaroita, Aatinen huokaa.
Kolme kylmää yötä
Laila Aatisen katoamisen aikaan sää oli helteinen. Se vaikeutti etsijöiden työtä, mutta toi lohtua omaisille:
– Ensimmäisen illan ajan me ajattelimme, että äiti on jossain metsässä, mutta ei hänellä ole hätää kun on niin lämmintä.
Tunnit ja päivät kuitenkin kuluivat. Helteisiä päiviä seurasivat kylmät yöt. Kahden vuorokauden jälkeen viranomaiset alkoivat valmistella omaisia siihen, että tulossa olisi huonoja uutisia.
Yritimme keskustella siitä, että meiltä on äiti kuollut.
– Siskojen ja isän kanssa yritimme keskustella siitä, että meiltä on äiti kuollut. Ei siitä asiasta saanut mitään otetta, kun ei ollut ruumista. Uskomattomalta kuitenkin tuntui, että 78-vuotias sairas ihminen voisi olla vielä elossa oltuaan kaksi kylmää yötä metsässä.
– Kyllä se oli aika raskasta aikaa. Semmoinen pieni paniikki oli päällä koko ajan ja tunteet pinnassa. En pystynyt syömään ja kaikki, jotka minut tuntevat, tietävät että se on aika iso juttu, Ulla Aatinen naurahtaa.
Etsinnät keskeytetään
Tiistai-iltana tuloksettomat etsinnät päätettiin keskeyttää. Vapaaehtoiset olivat väsyneitä, samoin omaiset. Puolustusvoimilta pyydettyä virka-apua ei saatu toimitettua.
– Se tuntui kauhealta. Sanoin pojalleni, että nukutaan nyt yön yli ja jatketaan sitten aamulla.
Aatiset ajattelivat jatkavansa etsintää tarvittaessa omin päin. Ulla Aatinen oli myös vakuuttunut siitä, että kyläläiset eivät lopettaisi apuaan.
Keskiviikkoaamuna viranomaiset kuitenkin ilmoittivat, että etsinnät jatkuvat. Puolustusvoimien valmiusyksikkö oli vapautunut ja pääsi auttamaan.
Aarre sammalmättäällä
Laila Aatisen etsinnöissä käytettiin apuna mm. helikopteria ja varjoliitäjiä, jotka tutkivat maastoa ilmasta. Vapaaehtoiset kävelivät ketjuissa läpi metsäalueita.
Keskiviikkoaamuna lähimetsässä oli vielä yksi tutkimaton lohko, jota ei oltu ehditty kävellä. Varusmiehet suuntasivat tälle alueelle.
– Ensin löytyi kenkä, jossa oli mustikoita. Sitten löytyi kori ja lopuksi äiti sieltä sammalikosta.
Ulla Aatinen itse sai tiedon äidin löytymisestä ajaessaan autoa. Puoliso lähetti tekstiviestin, jossa kerrottiin äidin löytyneen elossa. Apukuskin penkillä istunut sisko luki viestin Ullalle.
Äiti sanoi, että reissussa oli huonot ruoat ja hän joutui syömään mustikoita
– Enhän mä tajunnut mitä hän sanoi. Ajoin vaan kotiin, isän talolle. Siellä näkyi helpotus ihmisten kasvoilta, isäkin jo naureskeli. Minulta petti jalat alta kun jännitys laukesi, Ulla muistelee.
Laila Aatinen oli löytyessään olosuhteisiin nähden hyvässä kunnossa. Hän pystyi puhumaan ja osasi kertoa nimensä. Jälkikäteen kysyttäessä hän ei kuitenkaan ole muistanut mitään metsässä viettämistään päivistä. Tytär uskoo, että unohdus on tässä tapauksessa hyvä asia.
– Äiti vaan sanoi, että reissussa oli huonot ruoat ja hän joutui syömään mustikoita.
Etsintä yhdisti kylän
Karkumatkan jälkeen Laila Aatinen ei enää muuttanut takaisin kotiin. Hän asuu nyt vanhainkodissa ja on sopeutunut uuteen elämänvaiheeseen hyvin.
Ulla Aatista liikuttaa edelleen syvästi naapureiden ja kyläläisten vilpitön apu perheen hädässä. Monet ottivat töistä vapaata päästäkseen mukaan etsintöihin. Hän antaa kiitosta myös viranomaisten ja Vapepan työlle.
Kyllä hän sai aikamoisen tempauksen aikaan vielä viime metreillä!
Laila Aatinen on kotiseudullaan tunnettu ihminen. Hän oli mukana järjestötoiminnassa ja sai ihmiset liikkeelle organisoimalla erilaisia tapahtumia. Vaikka vakava muistisairaus on muuttanut äidin persoonallisuutta, Ulla haluaa muistaa äidin juuri aktiivisena ja iloisena puuhanaisena.
Äidin katoamisessakin voi nähdä hänen elämäntyöhönsä sopivan kääntöpuolen: Laila järjesti jälleen tapahtuman, joka sai koko kylän liikkeelle ja yhdisti ihmisiä.
– Siskojen kanssa puhutiin, että äiti on aina ollut dramaattinen ihminen. Kyllä hän sai aikamoisen tempauksen aikaan vielä viime metreillä!