Jalkapallon fanikulttuurista väitöskirjan tehnyt sosiologi Harri Heinonen on sitä mieltä, että levottomuudet jalkapallon EM-kisojen stadionilla ovat askel menneeseen. Jalkapallo oli vielä 1970-1980-luvulla laji, jossa katsomo ei ollut pienten poikien paikka.
– Stadionit ovat pitkään olleet niitä turvallisimpia paikkoja jalkapallokisoissa. Huliganismin alakulttuuriin on myös kuulunut se, että jos otetaan yhteen, niin se tehdään jossain sovitussa paikassa esimerkiksi moottoritien laidalla. Ja sinne kokoontuvat vain ne, jotka tietävät, että nyt mennään tappeluun, Heinonen pohtii.
Hän arvioi, että uutta tässä tilanteessa on nimenomaan ns. eurooppalaisen huligaanikoodiston rikkominen.
– Ennen on ollut kunniakasta taistella vastustajajoukkueen huligaaneja vastaan, mutta ei käydä tavallisten kansalaisten kimppuun. Katsomossa oli myös naisia ja lapsia ja esimerkiksi englantilaiset kannattajat pakenivat sieltä.
Heinonen muistuttaa, että yleensä jalkapallo-ottelut on järjestetty niin, etteivät tosifanit pääse suoraan kohtaamaan toisiaan. Kannattajat istuvat eri päädyissä katsomoa ja katuja voidaan sulkea jättimäisillä aidoilla.
– Silloin voi huudella suuttumustaan, mutta se on turvallista, koska kannattajat eivät pääse toistensa kimppuun. Tietyssä mielessä maskuliinisuuden ja aggressiivisuuden ilmaiseminen kuuluu tähän kulttuuriin. Ja kaikki häiriökäyttäytyminen ei ole huliganismia. Urheilukatsomossa tapahtuu paljon arkikäyttäytymisestämme ja -normeistamme poikkeavaa. Tietynlainen rajojen ylittäminen ja paineiden purkaminen on sallittua ja jopa suotavaa.
Huliganismi kansallista pullistelua
Heinosen väitöskirja ”jalkapallon lumosta” ja fanikulttuurista ilmestyi vuonna 2005. Hän näkee huliganismin äärimmäisen kokemuksen metsästämisenä.
– Suurin osa jalkapallofaneista on ”karnevalistisia hummailijoita”, ihmisiä, jotka vain pitävät hauskaa. Mutta jalkapallo tarjoaa myös foorumin tuoda esiin erilaisia asioita, kuten omaa poliittista tai kulttuurista agendaa. Huliganismi on äärimmäistä extremeä, jossa nuoret miehet hakevat paikkaansa maailmassa, jossa kaikki on jo koettu, nähty ja tehty.
Liikuntasosiologi arvioi, että venäläiskannattajien aggressiivinen käytös on hiljainen signaali nationalismin noususta ja asenteiden koventumisesta.
– Kyllä tässä on osittain kyse venäläisfanien kansallisesta pullistelusta. Britannia ja Venäjä ovat suurvaltoja, jotka ovat menettäneet suurvalta-asemansa. Uhoamisen kautta yritetään nostaa kansallista identiteettiä ja itsetuntoa, Heinonen miettii.
Fanikulttuurin tutkijan mielestä jalkapallo saa kuitenkin olla tunteita herättävää ja fanit intensiivisiä.
– Jalkapallossa äärimmäisiä, ns. ”ultrafaneja” pidetään parhaina, koska ne kannustavat ja ovat koko ajan äänessä. Ultrafanit tsemppaavat joukkueen parempiin suorituksiin. Mutta jos katsomossa tapahtuu ylilyöntejä, ultrat ovat niitä, joita helposti syytetään häiriöistä. Se onkin ottelussa koko ajan tasapainoilua, mikä on hyväksyttävää ja mikä menee överiksi.