Muistatko vielä Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin, nuo Särkänniemen suloiset hymynaamat, joiden puolesta koko Suomi lähti barrikadeille - tai ainakin näpytti muutaman tuohtuneen somepäivityksen.
Ai etkö? No ei se mitään, tällä viikolla raivotaan jo ihan muista aiheista.
Särkänniemen delfiinikohusta tuntuu kuluneen jo ikuisuus, vaikka todellisuudessa kansakunnan kuohahduksesta on kulunut vasta runsas viikko. Toissa sunnuntaina Twitter ja Facebook täyttyivät kotikutoisten viestintäasiantuntijoiden ja eläinsuojelijoiden raivosta Särkänniemen salaista operaatiota kohtaan. Pimitystä! Törkeää! Boikottiin!
Todellisuudessa Särkänniemi oli tiedottanut delfiinien siirrosta jo paljon aikaisemmin, mutta ketäpä faktat kiinnostaisivat, kun tunteen palo on suuri. Enkä ihan ymmärtänyt, miten delfiinien suojelua olisi edesauttanut se, että paikan päällä olisi ollut valtava määrä ihmisiä, toimittajia, mielenosoittajia ja muuta yleisöä.
Samana päivänä muuten kävi ilmi, että Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen vapaakauppasopimus mahdollisesti kariutuu, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan. Abstrakti aihe, ei tunnesidettä.
Farssi huipentui, kun media, poliitikot ja artistit ryntäsivät sympatiaämpärille toimimaan tunnekuohuun saatettujen kansalaisten emootioiden tulkkina. Turkiskauluksessaan aiemmin kekkuloinut Lauri Tähkä, Erin ja Happoradio lähtivät mukaan populistiseen moraaliposeeraukseen ja ilmoittivat peruvansa Särkänniemen esiintymisensä.
Delfiinien suojelu on tärkeää, mutta kohu sai abstraktit mittasuhteet. Samaan aikaan pidämme ihan normaalina sitä, että kodeissamme on vankeina nisäkkäitä, joita lemmikkieläimiksikin kutsutaan. Jos ne käyttäytyvät huonosti, me kastroimme ja steriloimme ne mieleisiksemme. Jos ne eivät vastaa kauneusihanteitamme, muokkaamme ne söpömmiksi rotua jalostamalla.
Väitän, että koko kohua ei olisi syntynyt, jos kyseessä ei olisi söpö, hymyilevä eläinlaji.
Jos delfiinit eivät olisi suloisia, veikeän näköisiä otuksia vaan näyttäisivät vaikkapa hyytelömäiseltä läskikalalta, niiden siirrosta ei nousisi minkäänlaista mekkalaa. Suojelemme innokkaasti suurisilmäisiä pandoja ja norppia, koska ne herättävät meissä hoivavietin.
On inhimillisyyden merkki, että me välitämme eläimistä. Mutta kuka muistaisi suojella epäesteettisiä, rumia eläimiä, joilla ei ole pörröistä turkkia, suuria silmiä ja pikkuruista suuta?
Vai lähtisikö kansa barrikadeille nivelmatojen, onteloeläinten, piikkinahkaisten, sähköankeriaiden tai rauskujen puolesta?
Reaktiota delfiinien siirtoon on perusteltu myös sillä, että laji on älykäs. Perustelu on kummallinen. Onko älykkyys arvokkuuden mittari? Pitääkö esimerkiksi älykkäitä ihmisiä suojella enemmän kuin vähempilahjaisia?
Maailmassa on valtavasti uhanalaisia lajeja. Mutta suojelujärjestöt käyttävät rahankeruussa useimmiten tiettyjä lajeja, joista lähes kaikki ovat isoja, pörröisiä ja suloisia. Söpöistä lajeista tehdään myös enemmän tutkimuksia ja julkaistaan enemmän julkaisuja. Ihmisten mielestä söpöt lajit näyttävät ihmisvauvoilta: niillä on iso pää ja suuret silmät.
Sympatiat ohjautuvat karismaattisille ja suloisille lajeille: tiikereille, vuoristogorilloille ja kuuteille. Pitkäkuonoiset nokkasiilit, Mallorcan rupikonnat ja suomukkaat muurahaiskävyt häviävät auttamatta kilpailun. Piikikkäät ja suomuiset otukset jäävät pörröisten eläinten jalkoihin.
Mutta pitääkö ihmisten subjektiivisten kauneusihanteiden antaa valita suojeltavat kohteet? Sillä eikö myös epämiellyttävillä ja rumilla otuksilla ole paikkansa luonnossa?
Sanna Ukkola
Kirjoittaja on Ylen aamu-tv:n juontaja