Lapsuus:
Olen menossa pianotunnille. Sama itsensäpaljastaja seisoo jälleen samassa paikassa ja vetää käteen. Olen nähnyt hänet siinä aikaisemminkin ja muistan kuulleeni, että itsensäpaljastajat pitää nolata.
“Varohan poika, ettet vilustu”, huudan ja juoksen pois.
Teini-ikä:
Mies tuijottaa minua intensiivisesti tyhjässä metrovaunussa reppu sylissään. Kun metro pysähtyy, mies ottaa repun sylistään, panee paljaan peniksensä takaisin housuihin ja poistuu metrosta.
Teini-ikä:
Puolituttu mies on viemässä minua takaisin hotellihuoneelleni Ateenassa. Keskellä ei-mitään hän kysyy, haittaako minua, jos hän masturboi. Sanon, että haittaa, jolloin mies pysäyttää auton ja jättää minut tyhjälle tielle keskellä yötä. Joudun liftaamaan takaisin hotellille.
Aikuisuus:
Esimiesasemassa oleva mies läpsii takapuolelle ja yrittää kurkkia hameen alle. Samassa hississä hän kertoo piirtelevänsä "vitun kuvia" minut nähdessään. En tee mitään, koska mies on esimiesasemassa, olen aloitteleva toimittaja enkä uskalla puuttua asiaan.
Aikuisuus:
Teen reportaasia kodittomien elämästä Lontoossa ja olen päättänyt kokeilla kodittomien elämää ihan oikeasti parin päivän ajan. Istun kadunkulmassa ja kerjään (annan myöhemmin rahat oikeille kerjäläisille). Mies tulee luokseni ja sanoo, että voisin tienata 50 puntaa, jos ottaisin häneltä suihin.
Aikuisuus:
Luen netistä, kuinka minut pitäisi huumata ja työntää somalijoukon raiskaamaksi. Luen netistä fantasian siitä, kuinka alaston, eloton ruumiini löytyy helsinkiläishotellin takapihalta. Löydän netistä kuvia, joissa pääni on ympätty alastomien naisten vartaloon.
Tässä vain muutamia esimerkkejä.
En osallistunut viime viikolla netissä alkaneeseen #metoo-kampanjaan. Se sai minut aluksi jotenkin vaivaantuneeksi.
En yleensä osallistu kampanjointiin enkä pitänyt siitä, että kampanja esittää naiset tutussa uhripositiossa, joka pitää yllä stereotyyppisiä rooleja. Mies on aggressori, nainen kärsivä uhri. Jäin myös miettimään, onko oikein, että seksuaalista häirintää kokeneet ja esimerkiksi raiskauksen uhrit niputetaan samaan laariin.
Voiko kampanja tuoda vanhoja traumoja pintaan viipeellä ja aiheuttaa entistä enemmän kärsimystä?
Olen miettinyt kampanjaa aika paljon viime päivinä ja muuttanut mieleni siitä. Naiset kohtaavat seksuaalista häirintää joka päivä – työpaikoilla, kouluissa, kaduilla ja "turvallisesti" kotona neljän seinän sisällä.
Ainakin ruotsalaismediassa kampanja on johtanut sisäisiin selvityksiin naistoimittajiin kohdistuneesta seksuaalisesta häirinnästä. Suomessakin asiasta on alettu puhua toisella tavalla kuin ennen: Helsingin Sanomissa ohjaaja ja näyttelijä Heidi Lindén kertoo naisten kokemuksista seksuaalisesta häirinnästä: kertomuksissa toistuvat samat tunnetut nimet.
Jos kampanja tuo naisten kohtaaman häirinnän näkyväksi, nostaa sen puheenaiheeksi ja havahduttaa huomaamaan, että kyseessä on todellinen ongelma, ehkä se laskee siihen puuttumisen kynnystä.
Ehkä se myös aiheuttaa sen, että sivulliset puuttuvat herkemmin häirintään, jos he näkevät sitä ympärillään. Ehkä kampanja poistaa seksuaalista häirintää kohtaavan naisen häpeää ja auttaa huomaamaan, että hän ei ole yksin: samanlaisia kokemuksia on lukemattomilla muillakin naisilla.
Ehkä kampanja vaikuttaa myös keskustelukulttuuriimme ja saa meidät pohtimaan sitä, kuinka me toisiamme kohtelemme.
Siispä sanotaan se nyt ja tässä: #metoo.