Asiantuntija toisensa jälkeen on soittanut hälytyskelloja nuortemme mielenterveyden tilasta. Vuodessa 11 miljardin euron kulut aiheuttavan mielenterveyskriisin vakavuudesta kertoo se, että joillain paikkakunnilla jopa joka viides nuori aikuinen tarvitsee hoitoa mielenterveysongelmiinsa.
Jo Aristoteleen aikalaiset osasivat moittivan nuorisoa milloin mistäkin, ja vielä nykyäänkin voi kuulla wanhan kansan edustajien syyttävän nuoria omista mielenterveysongelmistaan.
Monen mielestä jo pelkästään Cooperin testin tulosten romahtaminen on merkki siitä, miten nuorisomme pehmenee vuosi vuodelta. Toisille nuorison henkinen hauraus on suoraa seurausta rajattomasta sosiaalisen median käytöstä.
Vaikka TikTokia, Instagrammia ja Facebookia voi perustellusti syyttää monesta yhteiskuntamme ongelmasta, kansallisen mielenterveytemme tason romahtamisen takana on teknologiaakin suurempia vaikuttajia.
Niistä yksi merkittävin on tarkoituksellisten elämänpolkujen puuttuminen.
Vielä muutama vuosikymmen sitten yhteiskunta tarjosi suppean mutta laajalti hyväksytyn valikoiman raameja, joiden sisällä omaa minäkuvaa pystyi rakentamaan selkein ohjein.
Äiti, isä, sisko, pastori, lotta ja seppä olivat tarkkaan käsikirjoitettuja rooleja, joiden toteuttaminen kunnialla loi yksilön elämänkaarelle selkeän rytmin. Tiukasti mitoitetut roolit tarjosivat elämälle ulkoapäin määritellyn tarkoituksen sellaisenaan omaksuttavaksi. Samalla ne loivat selkeän polun kohti yhteiskunnan hyväksynnän saavuttamista.
Olen kiitollinen siitä, että maailma on nykyään huomattavasti aiempaa avoimempi ja monimuotoisuutta suvaitsevampi paikka, jossa jokaiselle tarjotaan oikeus olla osana yhteiskuntaa ilman mielivaltaisia rajoituksia.
Suurin osa menneisyyden tunkkaisista rooleista vaatii ravistelua tai suoraan historian romukoppaan heittämistä. On kuitenkin elintärkeää olla ajamatta tulevaisuutta jossa elämälleen ei löydä mielekästä tarkoitusta etsimälläkään.
Viime vuosikymmeninä tarjolla on ollut lähinnä urhoollisen työntekijän osa heille jotka mielivät yhteiskunnan hyväksyvän katseen alle.
Kasvoin itse aikuiseksi aikana jolloin maskuliinisuus konseptina on dekonstruoitu tuhanneksi pirstaleeksi ilman ohjeita palapelin takaisin kokoamiseksi. Omaa matkaani kohti pian häämöttävää keski-ikää kuvaa parhaiten harras urakeskeisyys.
Elämääni ovat rytmittäneet lähinnä erinäiset tavoitteet vaikkapa omasta kodista ja tohtorintutkinnoista taloudelliseen riippumattomuuteen.
Valitettavasti yksikään näistä tavoitteista ei ole vielä muuttunut tarkoitukseksi, eivätkä pankkitilillä kasvavat numerosarjat tai ylennykset tuo ohikiitävää hetkeä pidempää tyydytystä.
Vuoden 1991 bestsellerissään ‘The Wild Man’s Journey’ kirjailija ja pastori Richard Rohr käy läpi kokemuksiaan nuorten poikien usein turhan takkuisesta tiestä miehyyteen. Ajan hammas on syönyt teosta erityisesti hengellisyyden sekä perinteisten miesroolien korostamisen osalta, mutta Rohrin kirja nostaa esille tärkeitä ajatuksia.
Itselleni tärkein havainto oli se, miten tuotantotalouden tarpeisiin muovattu yhteiskuntamme ei tarjoa millekään sukupuolelle kovinkaan mielekkäitä rooleja täytettäväksi.
Päinvastoin, viime vuosikymmeninä tarjolla on ollut lähinnä urhoollisen työntekijän osa heille jotka mielivät yhteiskunnan hyväksyvän katseen alle. Tähän rooliin olennaisena osana kuuluu jatkuva tavoitteiden uudelleenasettelu aiempaa korkeammalle, mikä on omiaan viemään minutkin hautaan ilman että koen koskaan aidosti syvällistä tarkoituksen tunnetta saavutuksistani.
Väkinäisesti päälle sovitettujen roolien aika on ehdottomasti ohitse, enkä pitkän linjan agnostikkona kaipaa ylhäältä käsin johdettua moralismia elämämme ohjeeksi. Tästä huolimatta pelkään, että pelkästään tasa-arvoisen roolittomuuden varaan rakennettu yhteiskunta kutsuu luokseen ongelmia, joista olemme vasta saamassa esimakua.
Mielenterveyskriisin ratkaisun avaimet eivät ole yhdenkään yksilön käsissä, eikä kukaan voi yksin laajentaa tarjolla olevia uraohjuksen, asuntosijoittajien tai ilmastomuutoksen vastustajien rooleja aiempaa syvemmiksi.
On kuitenkin monia asioita joita voisimme itse tehdä yhteisen hyvän puolesta.
Ensiaskeleen oman elämänsä tarkoituksen löytämiseksi voi ottaa tarkastelemalla omille harteille asetettuja roolejaan kriittisesti ja tutustumalla tarkemmin vaikkapa antiikin kreikkalaisten eudamoinismiin, onnellisuusoppiin, sekä stoalaisten ajatuksiin hyveistä ja vastoinkäymisten käsittelemisestä.
Samalla voimme antaa läheisimmillemme enemmän tilaa löytää omalle elämälleen uutta merkitystä esimerkiksi uskottujen, sydänystävien sekä vankkumattomien tukijoiden rooleissa. Hyvä elämä kun monesti alkaa hyvästä seurasta.
Alexander Puutio
Kirjoittaja on hiljalleen selviämässä urakeskeisestä rooliriippuvuudesta ja etsii elämälleen syvällisempää tarkoitusta isyydestä, ystävyydestä, sekä vastuullisesta kansalaisuudesta.
Kolumnista voi keskustella 7.1. klo 23.00 saakka.