Heitin iPadimme roskiin. En tehnyt sitä pikaistuksissa, vaan pitkällisen pohdinnan jälkeen, suorastaan seremoniallisesti: poikani oli pitkään käyttänyt tablettia vain aivottomien pelivideoiden katseluun. Blaise Pascal sai minut tekemään sen. Tein sen, koska pojastani oli kovaa vauhtia tulossa Pascalin kuningas.
Hovimme on taskussamme. Saamme sormea pyyhkäisemällä eteemme maailman parhaat viihdyttäjät.
Ranskalainen matemaatikko, filosofi Pascal (1623 – 1662) mietti ihmisen tapaa viihdyttää itseään jo kauan ennen pädeja ja älynäyttöjä. Samoin kuin ranskan sana divertir tarkoittaa sekä ’viihdyttää’ että ’harhauttaa’, Pascalin mielestä ihminen viihdyttää itseään harhauttaakseen itseään, ettei joutuisi kohtaamaan elämän pohjimmaisia kysymyksiä. Viihdytys ei sinänsä tee onnelliseksi, mutta se saa ihmisen autuaasti unohtamaan itsensä, elämänsä, kuolevaisuutensa…
Ihmisistä siis tuntuu hyvältä vain se, että heidät jotenkin viihdytetään olemaan miettimättä osaansa; siihen kelpaa joko jokin heidän mielensä valtaava askare tai mieluisa, uusi intohimo, joka valtaa heidät, tai peli, metsästys, jokin kiehtova näytös… Sen tähden peli ja naisten seura, sota, korkeat virat ovat niin haviteltuja…
Pascalin aikana korkein haviteltavissa oleva virka oli kuninkaalla. Kuninkaan on hyvä olla, koska hänellä on jatkuvasti tekemistä: paljon asioita päätettävänä ja viihdyttäjiä alati tykönään. Jos häntä vapaahetkinä eivät ympäröi trubaduurit, tanssijattaret ja klovnit, hänen mieleensä tulvii pelkoja ”kapinoista, jotka voivat puhjeta, sairauksista, kuoleman uhasta...”
Jos kuningas jäisi yksin ilman seuraa, aistinautintoja tai mielen askareita, hän voisi alkaa miettiä mitä on, mistä tulee, mihin menee; hän näkisi itsensä. Hän voisi nähdä jotakin haitallista.
Tätä karttaakseen hovi pitää hänet huveissa ja hommissa.
Pascal ei ehkä voinut kuvitellakaan, että 2000-luvulla me olemme kaikki etuoikeutettuja kuninkaita.
Hovimme on taskussamme. Saamme sormea pyyhkäisemällä eteemme maailman parhaat viihdyttäjät. Jos esitys ei miellytä, ohjaamme heidät sormen liikkeellä pois ja kutsumme paikalle seuraavat.
Pidämme niin itsestään selvänä, että elämässä pitää aina ja kaikkialla olla viihdytetty, että se tekee jo hallaa luonteellemme.
Tarkistamme päivitykset, meilit, uutiset kymmeniä kertoja päivässä. Bussien ja kauppakeskusten sähkönäytöt hakevat huomiomme alati vaihtuvilla mainoksilla ja muka-tärkeillä uutisilla. Täytämme mielemme harhautuksilla, ettemme joutuisi kokemaan yksinäisyyttä, tylsyyttä, vapaa hetkeä – itseämme.
Pidämme niin itsestään selvänä, että elämässä pitää aina ja kaikkialla olla viihdytetty, että se tekee jo hallaa luonteellemme. Totumme vaatimaan ja saamaan. Kun wifi ei toimikaan, suutumme, ja meistä tulee jotakin vaarallista: tyytymätön, loukkaantunut, turhautunut kuningas.
Miksei maailma ole täynnä yhtä helppoa kivaa kuin Tiktokin pyyhintä? Miksei elämästä voi pikakelata kaikkea tylsää ja ikävää pois? Miksei maailma tottele kuninkaan sormea!
Internet ja sähköruututekniikka tekevät elämästämme kieltämättä mukavaa ja helppoa, mutta ei välttämättä parempaa. Helppous ei ole kenenkään elämän tarkoitus. Helppous ei luo merkitystä. Helppo viihde estää meitä katsomasta bussin ikkunasta tylsää maisemaa ja päätymästä hankalien, tärkeiden kysymysten äärelle: Kuka olen?
Minne menen?
Miten minun tulisi elää?
Pascal kirjoitti: ”Jos ihminen olisi onnellinen, hän olisi sitä onnellisempi mitä vähemmän viihdytetty, niin kuin pyhimykset ja Jumala.” Siinäpä tavoitetta meille nykyihmisillekin.
Viskottuani padin roskiin tuntui kuin olisin pelastanut pojaltani monta korvaamatonta iltapäivää. Passiivisen töllöttämisen sijasta hän olisi vapaa elämään elämäänsä, tai vain köllöttämään selällään katsellen silmän pinnalla kelluvia lasiaismuodostelmia.
Tylsyyden kokeminen ei ole mediaseksikästä, mutta uskon, että se on ihmiselle välttämätöntä. Se tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä ja tarttua hetkeen. Se antaa mielelle mahdollisuuden työskennellä. Se potkii luovuuden liikkeelle.
Päivänä 1 Jälkeen Pädin Menetyksen poika ilmoitti tehneensä jalkapallopelin. Kenttä oli piirretty ruutuvihkon sivulle, ja nopanheitto ratkaisi, kuinka hyvin potku onnistui. Pelasimme sitä. Peli oli tylsä, ja poika vielä huijasi keksimällä uusia sääntöjä. Se oli suurenmoinen peli. Olin edes hetkeksi saanut ihmisen takaisin.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka tietää jonkun parhaillaan miettivän, että kai se kuitenkin heitti padin asianmukaiseen kierrätykseen eikä roskapönttöön. Mutta tässä kohtaa tapahtumat peittyvät sumuun.
Kolumnista voi keskustella 25.7. klo 23.00 saakka.