Uskottiinkohan vuonna 1947, että tuolloin ensi kertaa jaetusta Vuoden urheilija -tittelistä käydään 76 vuoden kuluttua tällaista vääntöä?
Jokavuotinen Urheilugaala järjestetään tänään Helsingin jäähallissa. Urheilugaalan puolestaan kruunaa tuttuun tapaan Vuoden urheilijan valinta.
Jokavuotiseksi on muodostunut myös vääntö niistä arvoista, millä titteli jaetaan.
Iivo Niskanen vai Lauri Markkanen?
Yksilöurheilija vai joukkueurheilija?
Koko maailman mittakaavassa suppeammin kilpaillun lajin olympiavoittaja vai maailmanlaajuisesti suuren palloilulajin suomalainen supertähti?
Kaikki vastaukset ovat yhtä vääriä.
Kyseessä kun on täysin yksilökohtainen valinta, jonka tekemiseen ei ole olemassa selvää mittaria tai kaavaa. Ja kun Suomessa painaa muistikuvissa pitkä yksilöurheilun arvostamisen perinne ja toisessa vaakakupissa joukkuelajien globaali kasvu, on helppo synnyttää vastakkainasettelua näiden välillä.
Siispä on taas selvää, että tähän aikaan vuodesta tikunnokkaan päätyy sekä Vuoden urheilija -valinta että ne, jotka sen valitsevat.
Mutta, mikä vuosi!
Mikäpä myöskään on väitellessä Vuoden urheilija -tittelin tulevasta valtiaasta, kun tarjolla on useita hyviä ehdokkaita.
Aiemmin mainittujen Niskasen ja Markkasen lisäksi rallin maailmanmestari Kalle Rovanperä, seiväshypyn Euroopan mestari Wilma Murto ja 3000 metrin estejuoksun Euroopan mestari Topi Raitanen ovat laittaneet parasta pöytään. Pinnan alla kuplivat vaikkapa myös Mikko Rantasen tähtiroolissa voittama Stanley Cup, Kerttu Niskasen olympiahopea ja Matti Suur-Hamarin paralympiakulta ja -hopea.
Suomalaisten menestyksekäs urheiluvuosi on vääntänyt vuoden parhaan urheilijan nimeämiskeskusteluun jopa entistä enemmän vauhtia. Osan mielestä Markkasen valitsematta jättäminen on täysin käsittämätöntä. Toiset sanovat, että Iivo Niskasen suorituksen jättäminen palkitsematta olympiavuotena olisi osoitus Suomen urheilutoimittajien kollektiivisesta typeryydestä. Kolmas osapuoli huutelee, että miten Murron mieletön finaalisuoritus ei voisi olla Vuoden urheilija -palkinnon arvoinen?
Sitähän valinnalla myös periaatteessa haetaan, mielipiteitä ja niistä keskustelua. Vastuu lyödään valitsijoiden niskaan ja kritiikki myös, vaikka kyse on jokaisen kohdalla vain siitä mielipiteestä.
Ei sinänsä siis käy sääliksi vaikean valinnan edessä olevia.
Vähän helpompaa se on onneksi tänä vuonna kuin vaikkapa suomalaisen urheilun ”vuosista suurimpana” eli vuonna 1999. Ainakin kun juuri Vuoden urheilija -äänestystuloksia katsoo. Vuoden urheilijaksi noustiin kolmella henkilökohtaisella hiihdon MM-kullalla ja yhdellä MM-hopealla. Ainoa joukkueurheilija listalla oli Teemu Selänne, joka sijoittui 6. sijalle voitettuaan NHL:n maalikuninkuuden.
Äänestääkö siis Kalervo Kummolakin?
Avataan hieman, ketkä kantavat tässä sitä mainittua vastuuta.
Päätös Vuoden urheilijasta on Urheilutoimittajain liiton pressikortillisilla jäsenillä, joita on pääsihteeri Nina Jakosen mukaan 550. Näistä joulukuun 30. päivä päättyneessä äänestyksessä äänensä antoi noin 330.
Liitto valoittaa periaatteessa kuratoivansa äänestysoikeudellisia pressikortilla. A-jäsenet, eli ammatikseen urheilujournalismin alalla työskentelevät, saavat kortin vuosittain jäsenmaksun maksettuaan.
Erillisten paikallisyhdistysten valitsemat B-jäsenet eli ”sivutoimisesti säännöllisesti ja aktiivisesti urheilujournalismin parissa” toimivat henkilöt, voivat saada kortin erillisen hakemuksen kautta. Tällöin sen myöntää Urheilutoimittajain liiton hallitus.
Tunteita herättävä hyvin subjektiivinen Vuoden urheilija -valinta aiheuttaa vuosittain myös kritiikkiä valintaprosessista. Esimerkiksi yksilöurheilijan päihittäessä äänestyksessä joukkueurheilijan, puhutaan maakunnissa asuvien ”keihäs- ja hiihtotoimittajien” heränneen äänestämään. Urheilutoimittajain liiton pääsihteeri Jakosen mukaan tällaisia ”nukkuvia äänestäjiä” liitossa ei ole.
– Jokaisella jäsenellä, joka toimii aktiivisesti ja säännöllisesti alalla, eli urheilujournalismin parissa, on äänestysoikeus. Eli he säännöllisesti seuraavat urheilua ympäri vuoden. Joko he toimivat työssään päätoimisena urheilutoimittajana, muissa alan tehtävissä tai sitten aktiivisena freelancer-toimittajana, Jakonen avaa Yle Urheilulle.
Prosessin, jäsenyyksien määrän ja kuratoinnin avaaminen useammin sekä väärinkäsitysten korjaaminen kuitenkin palvelisi liittoa. Kun esimerkiksi jääkiekkovaikuttaja Kalervo Kummola kertoo ”repivänsä Urheilutoimittajien jäsenkorttinsa”, jos Jukka Jalonen ja Suomen miesten jääkiekkomaajoukkue eivät saa voittoa palkintokategorioistaan, on hämmennys Kummolan jäsenyydestä taattu.
Yle Urheilu varmisti, että Kummolalla ei ole tällä hetkellä äänestysoikeutta. Hänen jäsenyytensä taas juontaa vuosikymmenten taakse. Kummola esimerkiksi kirjoitti aikoinaan Ilta-Sanomiin.
Kuka saa, ja kenelle annetaan
Keskustelu suuntautuu kuitenkin suomalaisittain hyvin harmittavan usein siihen, että kuka ei nyt ainakaan ansaitse palkintoa.
Olympiakomitean huippu-urheiludatan ja viestinnän asiantuntija Ilkka Palomäki tiivistää mielestäni hyvin omankin ajatukseni Vuoden urheilija -keskustelun sävystä.
– Ainut mitä toivoisi, olisi se, että puhuttaisiin siitä, kuka ansaistisi tulla valituksi, eikä argumentoitaisi liikaa, että kuka ei ansaitsisi tulla valituksi, Palomäki sanoo Fair Play -lehden haastattelussa.
On turhauttavaa seurata keskustelua siitä, kuinka vuorotellen olympiavuosi tai lajin harrastajamäärät tai jokin muu määrääväksi katsottu seikka olisi selkeä nimittäjä, jolla perustellaan vain toisen urheilijan riittämättömyys.
STT:n toimittaja Anssi Rulamo tviittasi puolestaan osuvasti, kuinka esimerkiksi lajien globaalilla suosiolla pyritään perustelemaan toisen riittämättömyyttä.
– Sillä logiikalla esim. Iivo Niskasen tai Kalle Rovanperän rahkeet eivät siis ikinä riittäisi vaikka kuinka dominoisi omaa lajiaan. Ja jos näin on, missä menee raja, jolloin vaikkapa korispelaaja ohittaa maailman parhaan hiihtäjän? Top-30? Top-100? Se, että ylipäätään on NBA:ssa? Mahdotonta sanoa objektiivisesti, siis makuasia, Rulamo ynnää tviiteissään.
Kun menestysrikkaan urheiluvuoden jälkeen yritetään perustella toisten urheilijoiden menestystä mitättömämmäksi kuin toisten, on se suomalaisena urheilukeskusteluna mielestäni aika myrkyllistä.
Vaikka tuolla ajattelutavalla olisikin oma paikkansa kansanluonnettamme kuvaillessa, alkaisi olla uuden ajan aika.
Kirjoittaja on Yle Urheilun urheilutoimittaja, joka ei kuulu Urheilutoimittajain liittoon, mutta olisi äänestänyt Vuoden urheilijaksi Iivo Niskasta.
Vuoden urheilija -palkinnon voittaja julistetaan Suomen Urheilugaalassa torstai-iltana. Yle näyttää Urheilugaalan suorana lähetyksenä TV2:ssa kello 20.00 alkaen ja Areenassa jo kello 18.00 alkaen.