Sota on katastrofi – yllättävän monella tapaa. Saksalaisen sosiologin Hans Joasin mukaan ensimmäinen maailmansota vaikutti haitallisesti myös silloin vasta paikkaansa hakeviin yhteiskuntatieteisiin.
Sodan riehuessa siitä kirjoitettiin ani harvoja hyviä yhteiskuntatieteellisiä analyysejä. Useimmat tutkijat olivat kyvyttömiä vastustamaan sodan luomia henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia paineita.
Paineet kannustivat tutkijoita tuottamaan ”oikeanlaista” tietoa sodasta. Joasin mukaan aikalaistutkijat eivät kyenneet analysoimaan sodan sosiaalista todellisuutta. Sen lisäksi he asettivat tieteellisen maineensa sotapropagandan käyttöön.
Sota on politiikkaa, jonka logiikkaan kuuluu nähdä todellisuus mustavalkoisena.
Olen usein pohtinut Joasin kritiikkiä Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Mieltäni on askarruttanut juuri sodan, asiantuntijuuden ja tutkimuksen suhde. Sotatieteilijänä pohdinta ei ole tietysti minulle täysin uutta tai yllättävää. Sota on politiikkaa, jonka logiikkaan kuuluu nähdä todellisuus mustavalkoisena.
Mutta tutkijana en ole tottunut poliittiseen rooliin. Silti Venäjän hyökättyä Ukrainaan olen saanut valtavasti mediahuomiota, joka on antanut minulle ennennäkemätöntä valtaa. Siitä seuraa väistämättä myös vastuuta.
Samalla tavalla, mutta kovin eri näkökulmasta, ajattelivat ilmeisesti myös ne sosiaalisen median kommentaattorit, jotka leimasivat minut ja kollegani Jan Willem Honigin putinisteiksi. Putinistejä olimme näiden kriitikoiden silmissä, koska totesimme puolen vuoden sotimisen jälkeen, että lännen on joko tuettava Ukrainaa aikaisempaa huomattavasti enemmän, tai Ukrainan on lopulta taivuttava kompromissiin perustuvaan rauhaan.
Olen saanut kuulla, ettei Ukrainalle ongelmallisista asioista saisi puhua.
Kohtaamamme vihapuhe on monelle tutkijalle valitettavan tuttua, mutta minulle kokemus oli uusi. Olen niin ikään saanut kuulla muutamalta muulta sotaa julkisuudessa kommentoinneilta, ettei Ukrainalle ongelmallisista asioista saisi puhua, koska tämä pelaa Putinin pussiin. Näiden kommentaattorien näkemys tuntuu siis olevan, että myös asiantuntijuus on alisteista puolustussotaa käyvälle Ukrainalle.
Näkemys on ongelmallinen. Sellainen poliittisuus on ristiriidassa tutkijan luotettavuuden, rehellisyyttä painottavan ammattietiikan ja uskottavuuden kanssa. Tieteen politisointi uhkaa tutkijoiden sananvapautta, eli meidän kaikkien syvällisempää ymmärrystä maailmasta.
Vaikka toivon ukrainalaisille vain pelkkää hyvää, henkilökohtaisilla mielipiteilläni ei ole tutkijan roolissani – tai ainakaan pitäisi olla – merkitystä.
Mielipiteitäni tärkeämpää on se, mitä tiedämme, ja mitä emme tiedä. Jotta pystyn vertaamaan Ukrainan sotaa muihin sotiin ja päivittämään ymmärrystämme sodista ja sodankäynnistä, minun on myös välttämättä otettava etäisyyttä Ukrainaan.
Churchill myönsi valehdelleensa maansa eteen, ja aikovansa valehdella vielä lisää.
Toisenlaisen vaihtoehdon tarjoaa Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill. Hän näki toisen maailmansodan aikana keskeisenä tehtävänään kansalaistensa vakuuttamisen vääjäämättömästä voitosta.
Tärkeä tehtävä, mutta tutkijalle ongelma. Tehtävä kun on läpeensä poliittinen ja propagandistinen. Churchillkin itsekin myönsi valehdelleensa maansa eteen, ja aikovansa valehdella vielä lisää.
Sotatieteilijän tehtävä on tuottaa tutkittua tietoa suurelle yleisölle, päätöksentekijöille ja tiedeyhteisölle. Se tehtävä ei jätä tilaa politikoinnille.
Se olisi jopa vaarallista. Churchillia mukaillen sotapropagandasta kumpuava perusteeton optimismi voi johtaa pettymykseen ja väärin ratkaisuihin tavalla, joka ei lopulta palvele ketään – ei edes ukrainalaisia.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, joka alkoi seurata sotaa Ukrainassa ennen useimpia – ja joka todennäköisesti jatkaa sodan seuraamista monia pidempään.
Voit keskustella kolumnista 20.1. klo 23.00 asti.