Maailmalla kohistiin hiljattain Etelä-Korean pohjamutiin romahtaneesta syntyvyydestä. Viimeisten tilastojen mukaan maan hedelmällisyysluku on maailman alhaisin.
Ei se peitto Suomessakaan ole juurikaan heilunut sitten syntisen 60-luvun, eli kotimaisissakaan lapsimäärissä ei ole kehumista.
Syntyvyyden romahtaminen on kiusallinen paradoksi, sillä suurimmassa osassa maita kansa viettää historiansa parasta aikaa materiaalisen hyvinvoinnin sekä tuottavuuden kannalta mitattuna. Toisin sanoen, historiallisen hyvinvoiva ihmiskunta on päättänyt ajaa itsensä sukupuuton partaalle.
Kuka tahansa pieniä lapsia hoitanut voi todeta, että lasten kasvattaminen sekä työelämään täysillä osallistuminen harvoin onnistuu yhdeltä ihmiseltä samaan aikaan.
Aloitetaan vaikka siitä, miten ainutlaatuisen huonot olosuhteet olemme luoneet lasten teolle kapitalismin nimissä.
Aikana, jolloin suomalaisiin perheisiin syntyi selvästi nykyistä enemmän lapsia, oli kulttuurisesti hyväksyttyä, jollei jopa odotettua, että lapsia hoiti täysiaikaisesti perheen sisältä valittu läheinen. Useimmin tämä läheinen oli äiti.
Ihmiskunnan historiaa vielä kauemmaksi kelatessa käy selväksi, että lasten kasvatus ei lähtökohtaisesti ole ollut vain kahden ihmisen vastuulla. Lapset kulkivat vanhempien mukana askareesta toiseen. He kasvoivat tätien, sisarusten sekä ikätoverien seurassa ja suojassa. Heitä harvoin hoidettiin yksin. Yhteisöjen äidit jakoivat mitä todennäköisemmin myös imettämisvastuuta, minkä johdosta vielä tänäänkin vieraan vauvan itku voi saada imettävän äidin paidan läpimäräksi.
Kuka tahansa pieniä lapsia hoitanut voi todeta, että lasten kasvattaminen sekä työelämään täysillä osallistuminen harvoin onnistuu yhdeltä ihmiseltä samaan aikaan. Kovin helppoa se ei ole kahdellekaan ihmiselle, kun ympäröivä maailma patistaa heitä takaisin tuottavamman työnteon pariin.
On surullista huomata, että edes Suomen verrattain progressiivinen arvomaailma ei ole vielä tarpeeksi rohkea nähdäkseen vanhemmuutta itsessään tavoittelemisen arvoisena. Tärkeintä on se, että vanhemmuus ei muodostu työelämään osallistumisen esteeksi, varsinkaan äidin kohdalla.
Vanhemmuuden tasa-arvoisuutta ruotiva keskustelumme onkin jumiutunut syyllistämään vuoroin töihin karkaavia miehiä tai kotiin jääviä naisia, ilman että pysähdymme miettimään, miten typerää on hätistellä vanhempia töihin samalla kun rukoilemme heidän tekevän enemmän lapsia.
Yhteiskuntamme merkittävät rakenteet on pystytetty työmaailman tarpeet edellä.
Vasta kahden pienen lapsen isänä olen alkanut pohtimaan, miten surkuhupaisa tasa-arvon mittari vanhempien työelämään osallistuminen on.
Tasa-arvoa voisi nimittäin edistää esimerkiksi antamalla molemmille vanhemmille täyden oikeuden olla kotona lastensa kanssa vaikkapa koulun alkamiseen saakka yhteiskunnan rahoittamana. Tämä ajatus kuulostaa hullulta, koska yhteiskuntaamme ei ole rakennettu perheiden muodostamista varten. Yhteiskuntamme merkittävät rakenteet on pystytetty työmaailman tarpeet edellä.
Olen toki erittäin tyytyväinen kaikesta siitä kehityksestä, mitä tuottavuuden palkitseminen on tuonut viimeisen vuosisadan aikana. Yhteiskuntamme on kuitenkin pian todellisten mullistusten edessä, jollemme yhdessä tee aidosti osallistuvasta vanhemmuudesta mahdollista.
Valtionjohtajilla on tulevina vuosina edessään pirullinen savotta. On ilmiselvää, etteivät syntyvyysluvut nouse, vaikka lapsilisiin laitettaisiin muutama satanen lisää tai vanhempainvapaata pidennettäisiin kuukaudella tai parilla.
Myös jokaisella lapsia haluavalla on omia pähkinöitä purtavaksi. Yksi ihminen ei maailmaa muuta, joten lapsia kaipaavan on pakko ottaa huomioon ympäröivä yhteiskunta, sekä sen urakeskeisyys. Valitettavan monelle vanhemmuuden hinta on liian korkea, eikä näköpiirissä ole mitään, mikä tätä laskutoimitusta merkittävästi muuttaisi.
Alexander Puutio
Kirjoittaja on myöhäisherännyt perheuskovainen, jolle seitsemän vuoden vanhemmuusvapaa sopisi vallan mainiosti.
Kolumnista voi keskustella 12.7. kello 23.00 saakka.