Kun Suomessa sanotaan yhteiskunta, tuskin kukaan ajattelee perhettä.
Julkisessa keskustelussa yhteiskunta viittaa hyvinvointivaltioon, talouselämään, kulttuuriin, työelämään ja politiikkaan.
Miksi ihmeessä perhe unohtuu, vaikka se on elämämme tärkein yhteisö ja yhteiskunnan kestävin instituutio?
Jokapäiväinen elämä eletään perheissä eikä hyvinvointivaltiossa.
Mieleeni on jäänyt TV2:n suuri perhekeskustelu 1990-luvun laman jälkitunnelmissa. Avauspuheenvuorossani ylistin vanhempia, jotka tekevät uhrautuvaista työtä antaakseen lapsilleen mahdollisuuden kukoistaa esimerkiksi harrastuksissa. Vasemmistoliiton kulttuuriministeri Claes Andersson ärsyyntyi tästä ja tokaisi: Minä en pidä uhrautuvaisista vanhemmista!
Muistan ällistyneeni. Onhan vanhemmuus uhrautumista alusta loppuun. Ei voi olla isä tai äiti, ellei ole valmis nukuttamaan lasta kun itseä nukuttaa, syöttämään kun itsellä on nälkä, kuuntelemaan kun itsellä on murheita.
Myöhemmin opin, että monet 1960-luvun uusvasemmistolaiset näkivät perheen tunkkaisena ja ahdistavana instituutiona, josta tuli vapautua. Palvotut kulttuuriradikaalit Jörn Donnerista Pentti Saarikoskeen pitivät vanhemmuutta arvolleen sopimattomana puuhasteluna. Esimerkiksi Otto Gabrielsson ja Saska Saarikoski ovat kertoneet, että heidän isänsä laiminlöivät lapsiaan tietoisesti.
Suomalaisen sosiaalipolitiikan uudistaja Pekka Kuusen (sd.) ja hänen ihailijansa Erkki Tuomiojan (sd.) kaltaisten nuorten intellektuellien johdolla arvovallankumouksellisten sukupolvi nosti yhteiskunnallisen kehitystyön keskiöön hyvinvointivaltion, joka tulonsiirtojen ja yhteiskunnallisten palvelujen avulla pitää huolen kaikkien kansalaisten tasalaatuisesta hyvinvoinnista.
Tästä sosialistien unelmasta tuli uusi kaikille yhteinen julkisperhe, ja siksi todellinen perhe syrjäytyi tavastamme ajatella yhteiskuntaa.
Vaikka sosialismin vaikutus maassamme on vähentynyt, perheen ensisijaisuus ei vieläkään sovi hyvinvointivaltiota johtavaan sosiaalidemokraattiseen tapaan mieltää yhteiskunnan vahvuuksia.
Kuten pääministeripuolue SDP:n periaatejulistus kahden vuoden takaa kertoo, ”demokraattisen sosialismin” tavoitteena on ”julkinen valta, joka huolehtii kaikista yhteiskunnan jäsenistä ja vähentää eriarvoisuutta.” Perheellä ei ole aktiivista roolia sosdemlandiassa.
Kun suomalaiset ovat vuosi toisensa jälkeen maailman tyytyväisimpiä elämäänsä, hyvinvointivaltion palkkaamat asiantuntijat etsivät selitystä hyvinvointivaltiosta. Uskontotunnilla oikea vastaus on aina Jumala tai Jeesus, yhteiskunnallisessa keskustelussa se on hyvinvointivaltio tai peruskoulu.
Tämä demokraattisten sosialistien yhteiskuntaoppi olisi jo aika heittää suomettuneen menneisyyden romukoppaan. Jokapäiväinen elämä eletään perheissä eikä hyvinvointivaltiossa.
Suomi voisi ottaa Virosta mallia muussakin kuin turvallisuuspoliittisessa selvänäköisyydessä. Valtiokeskeisestä sosialismista vapautunut kansakunta on osannut laittaa yhteiskunnalliset instituutionsa oikeaan arvojärjestykseen.
Viron perustuslain 27. pykälässä perhe määritellään yhteiskunnan perustaksi, jota julkinen valta suojelee. Suomen perustuslaissa perhe mainitaan vain ohimennen yhtenä lasten hyvinvoinnista ja kasvusta vastaavana sosiaaliturvan kohteena.
Perheissä ihmiset ovat oppineet asettumaan toisten asemaan ja panemaan syrjään omat tarpeensa toista perheenjäsentä auttaakseen.
Perheen ensisijaisuus johtuu yksinkertaisesti siitä, että se ei ole vain yhteiskunnan perusta vaan myös henkilökohtaisen elämän tärkein tuki ja turva. Perheen piiri ympäröi meitä käännekohdissa syntymästä kuolemaan.
Perhe on myös luonnonevoluution ja kulttuurievoluution yhtymäkohta. Kantayhteisönä se kehittyi ihmislajin biologisen suvunjatkamisen ympärille, mutta on kulttuurievoluutiossa ottanut mitä erilaisimpia muotoja. Eri aikoina kaikki maailman ihmiset ovat varttuneet ja eläneet eri muotoisissa perheissä.
Perheissä ihmiset ovat oppineet asettumaan toisten asemaan ja panemaan syrjään omat tarpeensa toista perheenjäsentä auttaakseen.
Saman suvun ja perheen jäsenet muistuttavat toisiaan ja siksi he tuntevat kuuluvansa yhteen.
Myrskyisimmät draamat ja syvimmät onnenhetket koetaan ihmissuhteissa, joiden pitkäkestoisuuden perhesiteet takaavat. Poliittinen historia ja julkisuuden kuohut ovat vain etäistä taustahälyä niille yhteiselämän punoksille, joissa ihmisten sisimmät tunteet kietoutuvat toisiinsa.
Koulu, yliopisto, työpaikka, urheilujoukkue, bändi, puolue, klubi – mitä näitä nyt onkaan – raapaisevat vain persoonan pintaa siinä missä perhe pitää sydäntä hyppysissään läpi elämän.
Rakkauden ja kiintymyksen luomat siteet ovat ihon alla, toisin kuin yhdistyselämän rintanapit.
Kolmannen maailmansodan keikkuessa asiantuntijapuheissa meidän tulisi Suomessa muistaa, että yhteiskuntamme on juuri niin vahva kuin perheemme ja sukumme ovat. Kun isänmaata on tarve puolustaa, me emme tee sitä hyvinvointivaltion vaan rakkaittemme vuoksi.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Helsingin, Turun ja Lapin yliopistoissa. Hänen kokemusasiantuntijuutensa nousi uudelle tasolle viime vuonna, kun hän tuli ensin isoisäksi ja sitten taas isäksi. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 22.11. klo 23.00 saakka.