Usein sanotaan, että nykypäivää voi ymmärtää vain historian valossa. Mutta joskus historian valo vaihtaa väriä, kun nykyhetken perspektiivi äkillisesti muuttuu.
Niinpä Nato-Suomesta käsin voimme ymmärtää, millaisina ulkopuoliset näkivät meidät silloin kauan sitten, kun presidentin nimi oli Urho Kekkonen.
Siihen aikaan Venäjän nimi oli Neuvostoliitto. Suomi oli niin sanotusti puolueeton. Käytännössä se tarkoitti, ettei Suomi ottanut kantaa Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisiin kiistakysymyksiin. Kekkosen johdolla yritimme olla ärsyttämättä venäläisiä.
Sen vuoksi Länsi-Euroopassa katsottiin yleisesti, ettemme olleet täysin itsenäisiä. Meitä ei pidetty edes osana Länsi-Eurooppaa. Olimme suomettuneita.
Tämä loukkasi meitä syvästi. Mehän halusimme rauhaa maailmaan.
Ukraina on uhri. Siksi meidän näkökulmastamme Afrikan ja Etelä-Amerikan maiden puolueettomuus on moraalitonta.
Suomen puolueettomuus tuli mieleeni, kun presidentti Sauli Niinistö vieraili hiljattain Etelä-Afrikassa. Monen Afrikan maan lailla Etelä-Afrikka ei ole tuominnut Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.
Vierailun aikana presidentti Cyril Ramaphosa totesi Etelä-Afrikan olevan puolueeton. Hänen mukaansa maa pystyisi näin toimimaan Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin välittäjänä.
Muistin heti Kekkosen lausahduksen, jonka mukaan Suomi ei ole tuomari vaan lääkäri.
Myös Brasilia on presidenttinsä Lula da Silvan mukaan pysytellyt puolueettomana. Maa on vaatinut neuvotteluja eikä ole osallistunut Venäjän-vastaisiin pakotteisiin.
Lula väittää Ukrainan olevan osasyyllinen sotaan. ”Brasilia haluaa luoda rauhaa”, hän on julistanut aivan Kekkosena, joka puolestaan sanoi: ”Suomi ei ole puolueeton sodan ja rauhan kysymyksissä: se on rauhan puolesta sotaa vastaan.”
Ukraina on uhri. Siksi meidän näkökulmastamme Afrikan ja Etelä-Amerikan maiden puolueettomuus on moraalitonta. Se on opportunistista ja itsekeskeistä.
Sellaisena länsimaat näkivät aikoinaan myös Suomen puolueettomuuden. Heidän silmissään me olimme kuin Etelä-Afrikka. Olimme opportunisteja.
Sanotaan, että puolueettomuuspolitiikan ansiosta Suomi säilyi itsenäisenä. Väitettä ei juurikaan kyseenalaisteta.
Suomessa ymmärrettiin, että puolueettomuus oli Neuvostoliiton sanelemaa. Mutta Kekkosen aikana narratiivi muuttui. Totean tämän kokemusasiantuntijana. Puolueettomuudesta tuli itseisarvo. Siitä tuli osa itsekäsitystämme. Se julistettiin menestystarinaksi.
Sanotaan, että puolueettomuuspolitiikan ansiosta Suomi säilyi itsenäisenä. Väitettä ei juurikaan kyseenalaisteta.
Miksi siis Norja säilytti itsenäisyyden ilman Kekkosta? Tanska säilytti itsenäisyyden. Kukaan ei hyökännyt edes Naton ulkopuolisiin eurooppalaisiin valtioihin, kuten Ruotsiin tai Itävaltaan.
Venäläiset tunkeutuivat ainoastaan maihin, jotka heti sodan jälkeen oli korvamerkitty niiden etupiiriksi.
Oliko siis Paasikiven-Kekkosen-Ramaphosan linjalla sittenkään merkitystä Suomen itsenäisyydelle? Oliko se oikeasti menestystarina? Sitä on mahdotonta sanoa. Vaihtoehto-historioita ei voi tutkia.
Selvennän asian nuorisolle: Venäläiset uskoivat lataavansa takuuvarman palomuurin mutteivat tajunneet, että siinä oli kolmanneksi koriksi kutsuttu takaovi.
Suomen puolueettomuuden riemuvoitoksi on tarjottu myös vuoden 1975 ETYK-kokousta. Se oli niin suuri voitto, että Urho Kekkonen piti valita uudestaan presidentiksi häpeällisellä poikkeuslailla. Voi kuvitella, millaiselta sellainen Länsi-Euroopasta katsoen näytti.
Kolmenkymmenenviiden maan johtajat kokoontuivat tuolloin Helsinkiin allekirjoittamaan sopimuspapereita. Neuvostoliitto kuvitteli, että se pystyisi näin sementoimaan etupiirinsä ikuisiksi ajoiksi.
Selvennän asian nuorisolle: Venäläiset uskoivat lataavansa takuuvarman palomuurin mutteivat tajunneet, että siinä oli kolmanneksi koriksi kutsuttu takaovi. Siitä luikerteli sisään kulttuurinvaihdon virus, joka viidessätoista vuodessa romahdutti koko järjestelmän.
Romahduksen jälkeen unelma etupiiristä jäi elämään nyt Venäjäksi nimetyssä Neuvostoliitossa. Siitä on kyse hyökkäyksessä Ukrainaan.
Sitä unelmaa mukamas puolueettomat maat toiminnallaan pitävät hengissä. Kun Ramaphosa tai Lula puhuvat neuvotteluista, he tarkoittavat Venäjän etupiirin hyväksymistä.
Kun Suomessa kauhistellaan Ukrainan aseellista tukemista ja vaaditaan rauhanaatteen hengessä neuvotteluita, ollaan moraalittomasti hyväksymässä Venäjän etupiiri.
Maailmassa ei mikään ole tietenkään täysin mustavalkoista. Usein on kuitenkin ilmeistä, millä suunnalla pahuuden määrä on ylivertainen. Sen tunnustaminen on sekä tärkeää että moraalista.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 20.5. kello 23.00 saakka