Ukrainan sodan alussa olimme naiiveja. Kuvittelimme, että taloudelliset pakotteet lannistaisivat venäläisen sotakiihkon.
Eurooppalaisen itseruoskinnan puuskassa julistettiin, että Eurooppa oli vastuussa sodan jatkumisesta, kun se ei heti sulkenut öljyhanoja. Jos se vain tehtäisiin, Venäjä olisi polvillaan kolmessa päivässä.
Öljy ei ole virrannut pitkään aikaan, ja päiviä on nyt kulunut yli neljäsataa. Meneillään on EU:n kymmenes pakotepaketti.
Pakotteiden suhteen olisi jo alun perin pitänyt ottaa oppia suomalaisesta työmarkkinakulttuurista.
Olemme saaneet tärkeän opetuksen: eliitti ei piittaa rahasta.
Huvipurren takavarikko ei oligarkille merkitse mitään. Jos häneltä viedään miljardi, toinen on vielä tallella. Venäläisten ministerien ja raharikkaiden elämä jatkuu yltäkylläisyydessä, vaikkei Vuittonin laukkuja enää saisikaan.
Raha on tärkeää vain tavalliselle kansalle. Vain heihin voidaan vaikuttaa toimilla, jotka nostavat leivän hintaa tai laskevat palkan ostovoimaa.
Pakotteiden suhteen olisi jo alun perin pitänyt ottaa oppia suomalaisesta työmarkkinakulttuurista.
Kun esimerkiksi AKT julistaa bussilakon, kärsijöinä ovat tavalliset suomalaiset. Heidän arkensa käy vaikeaksi, vaikkeivat he millään tavoin ole vastuussa bussikuskien palkoista.
Ei AKT aloita painostustoimia kieltäytymällä vaihtamasta pomomiesten mersujen tuulilasinpyyhkijöitä.
Kun hoitajat menevät lakkoon, kärsijä on tavallinen sairas suomalainen eivätkä pelkästään sairaaloiden ylilääkärit.
Tällaisen toiminnan moraalista voidaan tietenkin keskustella. Mutta kuten tiedämme, lakot toimivat, koska ne kurittavat kansaa. Pahiksen rooli ikään kuin siirtyy työnantajalle, jos tämä ei anna periksi. Äkkiä hän on vastuussa kansan hankaluuksista.
Pakotepaketit alkavat lopulta kurjistaa venäläisten elämää, mutta hyvin hitaasti. Ehkä jossakin vaiheessa he heräävät syyttämään siitä Putinia. Mutta tavallista venäläistä olisi lakkovertauskuvan hengessä pitänyt kurmottaa jo aikaisemmin.
Kenties tyytymättömyys Putiniin olisi silloin herännyt ja poikinut myös sotaa vastustavia ääniä.
Sen sijaan haaveiltiin naiivisti, kuinka venäläisten silmät aukenisivat, jos he vain saisivat matkailla pitkin Eurooppaa. Sanottiin, ettei heillä ole mitään tekemistä sodan kanssa. Kuten työmatkalaisilla ei ole bussikuskien palkkojen kanssa.
Eliitti ei piittaa rahasta, koska eliitillä on sitä aina tarpeeksi. Se pelkää vain kansan tyytymättömyyttä. Tärkeintä sille on status.
Tämä selittää venäläisten raivoisat reaktiot, kun Kansainvälinen rikostuomioistuin antoi Putinia koskevan pidätysmääräyksen. Perusteena olivat Ukrainasta Venäjälle varastetut lapset.
Tietoisuus, ettei milloinkaan uskalla mökkeillä Suomessa tai matkustaa Espanjan Aurinkorannoille, saattaa pistää ajattelemaan, kannattaako kohtaloaan sittenkään sitoa Putiniin.
Putin janoaa tasavertaisuutta Amerikan presidentin kanssa. Hän haluaa olla yksi kolmesta suvereenista maapallon hallitsijasta. Siihen kiiltokuvaan termi ”sotarikollinen” sopii huonosti.
Niinpä Venäjä reagoi kuten loukkaantuneet mafiosot reagoivat, kun heitä syytetään rikollisiksi. He uhkasivat tappamisella. Tuomarit ja oikeusministerit saisivat ohjuksista, pienemmät valtiot ydinaseista.
Kansainvälisen oikeustieteen arvostettu emeritusprofessori, akateemikko Martti Koskenniemi on epäillyt syytteen järkevyyttä. Hänen mukaansa Putinilla ei ehkä sen vuoksi ole enää motivaatiota pyrkiä rauhaan.
Itse epäilen, ettei Putinilla ole koskaan ollut halua rauhaan, tai ainakin hän on onnistunut kätkemään halunsa taitavasti.
Putinia tuskin koskaan nähdään Haagissa. Mutta se ei ole oleellista. Tärkeää on, että syyte toimii pelotteena hänen hanslankareilleen.
Nykyteknologian keinoin heitä pystytään tunnistamaan ja sotarikossyyte nostamaan, kuten vuosikymmenienkin jälkeen on Saksassa tehty. Siellä tuomiolla on ollut Hitlerin vähäisempiäkin apureita.
Tietoisuus, ettei milloinkaan uskalla mökkeillä Suomessa tai matkustaa Espanjan Aurinkorannoille, saattaa pistää ajattelemaan, kannattaako kohtaloaan sittenkään sitoa Putiniin.
Tässä mielessä on hyvä, että syyte nostettiin myös venäläistä lapsiasiavaltuutettua vastaan.
Tosin vielä siinäkin vaiheessa, kun Maria Lvova-Belovaa kuljetetaan käsiraudoissa Haagiin, hän ehkä kuvittelee saavansa mitalin. ”On mahtavaa, että kansainvälinen yhteisö arvostaa sitä työtä lasten auttamiseksi, jota teemme”, hän kommentoi syytettä tavalla, jota absurdimpaa edes Samuel Beckett ei olisi kyennyt keksimään.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 6.4. kello 23.00 saakka.