Eräänä iltapäivänä päiväkodin hoitaja kysyi, luemmeko paljon lapselle, kun tällä on niin laaja sanavarasto. Ilahduin tästä viikkokausiksi. Totuus on nimittäin, ettemme kyllä lue. Lapsi katsoo paljon telkkaria. Suuri osa hänen ilmaisuvoimastaan on peräisin suoratoistopalvelujen huttuisista ja juoneltaan käsittämättömistä tekeleistä. Mutta arvatkaa, mitä hoitajan kommentista seurasi? Minä aloin lukea lapselle.
Kissa kiitoksella elää, ja niin elän minäkin. Minut saa tekemään melkein mitä vain kehumalla: tulen hyvälle tuulelle ja alan ajatella, että haluan toimia kehujen arvoisesti.
Vanhempia lyödään vähän joka suunnasta.
Vanhemmuus on kuitenkin sellaista, että siitä ei kehuja jaella, päinvastoin. Lapsiin suhtaudutaan julkisilla paikoilla usein vihamielisesti. Äitinä olen huomannut, että olen helppo maalitaulu ihmisille, joilla on huono päivä. Median mielipidekirjoitusten vakituinen puheenaihe on, miten vanhemmat eivät enää kasvata kunnolla lapsiaan. Asiantuntijat komppaavat: juu nykyvanhemmuus on hukassa. Vanhempia lyödään vähän joka suunnasta. Kesällä muutamakin 60 ikävuoden ylittänyt ihminen kertoi, miten ”silloin kun minulla oli pieniä lapsia, heitä vielä kasvatettiin ja heille pidettiin kuria”.
Minun tekee mieli vastata heille, että niin, ruumiillinen kurittaminen muuttui laittomaksi vuonna 1984, mutta väkivallalla uhkailu oli vielä läpi 1980-luvun oivallinen keino kieltää lasta mölyämästä tai riehumasta.
Kun juttelen kolme-nelikymppisten kavereiden kanssa, useimmilla on kokemus jonkinlaisesta luunapista, tukkapöllystä tai selkäsaunasta. Muutama muistaa elävästi joutuneensa hakemaan pihalta oksan, jolla isä sitten on läimäytellyt menemään.
Nykyiset kasvatusmetodit eivät kannata enää edes jäähypenkkiä. Meidän ikäpolvemme vanhemmat keskustelevat lastensa kanssa. Loputtomiin. Ja voin kertoa, että keskustelemalla syntyy lopulta ihan hyvää jälkeä, mutta tulos näkyy paljon hitaammin kuin koivuniemen herran vaatimukset.
Ihmisten resurssit eivät kasva tai tavat muutu syyllistämällä
On totta, että moni kaipaa vanhemmuuteensa tukea, ja sitä yhteiskunnan on syytäkin meille vanhemmille järjestää. Esimerkiksi lastensuojeluilmoitusten määrä on kasvanut Suomessa, ja vuonna 2022 melkein kymmenestä prosentista lapsista oli tehty ilmoitus. Lapsiperheköyhyys taas koskettaa joka yhdeksättä lasta Suomessa. Näitä lukuja ei kuitenkaan muuta yksikään paheksunnan osoittaminen julkisella paikalla tai yleisönosastossa vanhempien syyllistäminen. Ihmisten resurssit eivät kasva tai tavat muutu syyllistämällä. Eivät aina kehumallakaan, mutta ei siitä ainakaan haittaa ole.
Ystäväni synnytti kesäkuussa esikoisensa. Kahden kuukauden äitiyden jälkeen hän päivitteli, miten valtavasti hän on alkanut kunnioittaa muita vanhempia. Miten intensiivistä, vaativaa ja työlästä vanhemmuus onkaan: ”Vanhemmat ovat supersankareita!”
Lasten kanssa vietetyn kymmenen viikon kesäloman jälkeen hänen kommenttinsa osui johonkin syvälle. Tajusin, miten paljon janoankaan kiitosta ja validaatiota tästä kaikesta. Vanhemmuus on ihanaa, täynnä taianomaisia ja palkitsevia hetkiä. Mutta on se myös hiton rankkaa.
Me puhallamme pienimpiinkin haavoihin ja laitamme yksisarvislaastareita.
Me keksimme jatkuvasti tekemistä pikku otuksille, jotka osoittavat kiitollisuutensa amok-riehumisella. Me puhallamme pienimpiinkin haavoihin ja laitamme yksisarvislaastareita. Heitämme palloa, kannamme, kannustamme, opetamme uimaan, järjestämme kaveritreffejä, selitämme asioita ja selvitämme, kun emme tiedä. Me luemme samoja suosikkikirjoja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, makoilemme loputtomalta tuntuvan ajan vieressä, kun lapsi ei nukahda kuumuuden tai hyttysten takia. Jankkaamme kiitos ja saisinko ja vedämme henkeä, kun ravintolassa viereisestä pöydästä alkaa tulla mulkoilua. Laskemme, riittävätkö rahat kaikkeen, mitä tarvitsisi tai haluaisi. Korotamme ääntä ja pyydämme anteeksi. Menetämme hermot heti uudestaan. Yritämme opettaa pois kiroilusta ja takaisin käyttämään kenkiä. Me ratkomme riitoja ja annamme haleja ja sanoitamme tunteita, omia ja lapsen. Siivoamme jälkiä, harjaamme hampaita, kestämme toistoja, vahtaamme ruutuaikaa, varoitamme, lohdutamme, odotamme, maanittelemme, laskemme kolmeen. Me katsomme ja me näemme.
Me teemme paljon. Hyvä me!
Julia Thurén
Kirjoittaja on toimittaja, jonka podcast Melkein kaikki perheestä alkaa tänään 23.8. Yle Areenassa.
Kolumnista voi keskustella 24.8. kello 23.00 saakka.