SAK:n sosiaaliasioiden päällikkö Pirjo Väänänen avautui elokuussa: ”Suru. Epäusko. Ahdistus. Voimattomuus. En kyllä osannut etukäteen kuvitella, että näistä muodostuvat päällimmäiset tunteet hallitusohjelmaa lukiessa.”
Hallitusohjelman työttömyysturvan heikennykset ovat kirvelevä tappio ammattiliitoille, jotka ovat erityisen kiivaasti vastustaneet ansiopäivärahan korvaustason porrastamista työttömyyden keston mukaan.
Tappiokierre on kestänyt yli kolme vuosikymmentä. Vuoden 1988 työllisyyslaissa (275/87) määrättiin viranomaisten velvollisuudeksi tarjota työ- tai koulutuspaikka kaikille, jotka olivat olleet vuoden työttöminä. 1990-luvun laman aikana työllisyyslaki vesitettiin ja pitkäaikaistyöttömyydestä tuli pysyvä ongelma. Sittemmin heikennykset ovat koskeneet työttömyysturvan kestoa.
Heikennykset työttömyysturvaan eivät olisi olleet mahdollisia, jos olisi noudatettu sosiaalivakuutuksen logiikkaa.
On mielenkiintoista, että heikennykset eivät olisi olleet mahdollisia, jos Suomessa olisi noudatettu sosiaalivakuutuksen logiikkaa.
Sosiaaliturvan periaatteet ovat yksinkertaisia mutta Suomessa huonosti tunnettuja. Avataan vähän asiaa.
Meillä on sosiaaliavustuksia, jotka rahoitetaan veroilla…
...ja sosiaalivakuutuksia, joihin rahat kerätään vakuutusmaksuilla.
Sosiaaliavustusten juuret ovat kirkon köyhäinavussa. Avustuksilla lievitetään kaikkien köyhyyttä.
Sosiaalivakuutus liittyy sen sijaan palkkatyöyhteiskunnan syntyyn. Sen ideana on estää palkansaajien tulotason romahtaminen, kun työssäkäynti jostain syystä katkeaa. Syitä voivat olla esimerkiksi sairaus, työtapaturma, synnytys tai työttömyys.
Vaikka työnantaja hoitaa sosiaalivakuutusmaksut, ne ovat silti työntekijän rahaa.
Me kaikki palkansaajat maksamme sosiaalivakuutusmaksuja. Se jää usein huomaamatta, sillä työnantaja perii ne suoraan palkasta. Osan maksuista kattaa myös työnantaja. Nämäkin maksut katoavat palkan päältä, eikä niitä juuri huomaa, ellei tutki tilinauhaa huolella.
Ratkaisevaa ei ole se, miten maksu peritään. Vaikka työnantaja hoitaa maksut, ne ovat silti työntekijän rahaa – ihan kuin palkkakin.
Siksi työntekijöiden pitäisi aina osallistua sosiaalivakuutusmaksujen käyttöä koskevaan päätöksentekoon – siis päättää omista rahoistaan.
Me kaikki työntekijät hyödymme siitä, että työttömyyden tai työkyvyttömyyden osuessa kohdalle emme putoa tyhjän päälle. Siksi paras työttömyysturvan malli kannustaa kaikkia työttömiä hankkimaan uudestaan töitä, kunhan kunnollisia töitä vain on tarjolla. On palkansaajienkin etu, että mahdollisimman moni maksaa vakuutusturvaa.
Suomessa tämä logiikka särkyy ansiosidonnaisen työttömyysturvan rahoitusmallin vuoksi. Meillä työttömyysturva koostuu kahdesta osasta. Valtio maksaa kaikille työttömille sosiaaliavustusta, jota kutsumme peruspäivärahaksi. Mutta työttömyysturvan ansiosidonnainen osa katetaan pääasiassa vakuutusmaksuilla.
Ay-liike on lyhytnäköisesti puolustanut sitä, että valtio rahoittaa ansioturvaa, mutta vastustanut sitä, että ansioturva olisi yleinen.
Kaikkein kummallisinta on se, että ansio-osaa ei kuitenkaan myönnetä kaikille niille työntekijöille, joiden palkasta on peritty vakuutusmaksuja. Turva kuuluu vain työttömyyskassojen jäsenille, vaikka kassojen jäsenmaksuilla katetaan vain reilut viisi prosenttia kustannuksista.
Ay-liike on lyhytnäköisesti puolustanut sitä, että valtio rahoittaa ansioturvaa, mutta vastustanut sitä, että ansioturva olisi yleinen – siis sitä, että ansiopäivärahaa maksettaisiin kaikille, jotka ovat maksaneet vakuutusmaksuja.
Taas kerran työttömyysturvaa heikennetään samaan aikaan, kun työllisyys heikkenee.
Lopputuloksena on päädytty tilanteeseen, jossa valtio pystyy päättämään ansioturvan ehdoista. Puhdaspiirteisessä sosiaalivakuutuksessa sananvallan pitäisi kuulua maksajille eli palkansaajille. Palkansaajien kokonaan itse rahoittama ja kaikille kuuluva työttömyysvakuutus antaisi meille sananvaltaa päättää vakuutuksen ehdoista.
No – SAK:n Pirjo Väänäsen epätoivoon on silti hyvät perusteet. Työttömyysturvan näkymät ovat työntekijän näkökulmasta tällä hetkellä kerrassaan surkeita: taas kerran turvaa heikennetään samaan aikaan, kun työllisyys heikkenee.
Palkansaajien kannalta pitäisi toimia juuri toisin päin, (kuten myös professori Markus Jäntin työryhmä on esittänyt). Työttömyysturvan tasossa ja kestossa tulisi ottaa huomioon suhdannetilanne: kun työttömyys lisääntyy, työttömyysturvan kestoa pitäisi pidentää – ei lyhentää.
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorina ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina.
Voit keskustella kolumnista 7.9. kello 23.00 asti.