Johtava tutkija, dosentti Kati Lehtonen Jyväskylän ammattikorkeakoulusta (Jamk) oli yksi huippu-urheiluarvioinnin tekijöistä. Hän ei tiedä, miten arviointia on sisällöllisesti urheilupiireissä käsitelty.
Yle kertoi maanantaina, että urheiluväen ihmetykseksi raporttia ei kuitenkaan ole käsitelty huippu-urheilutoimijoiden kesken.
– En ole mukana urheilun operatiivisessa toiminnassa, joten en pysty sanomaan, miten laaja-alaisesti arviointia on vuoden aikana käsitelty. Tutkijatyöryhmänä meillä oli yksi hyvähenkinen keskustelu opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen kanssa heti kesälomien jälkeen. Lisäksi Pääkaupunkiseudun urheiluakatemia Urhea järjesti yhden tilaisuuden, johon tutkijoita oli pyydetty.
Lehtonen sanoo, että tutkijat eivät implementoi arvioinnissa esitettyjä muutostarpeita.
– Analysoimme, annoimme ajatussyötteitä, katsauksen nykytilasta ja historiasta sekä teimme kehittämisehdotuksia. On rahoittajan eli opetus- ja kulttuuriministeriön sekä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön asia, miten arviointia käsitellään ja mitä viedään konkretiaan vai viedäänkö mitään. Toinen osapuoli rahoittaa ja toinen johtaa ja sitä kautta toimeenpanee asioita. Lisäksi huippu-urheilussa toimivat organisaatiot, kuten esimerkiksi lajiliitot, urheiluopistot ja urheiluakatemiat ovat keskeisessä roolissa.
– Arviointeja myös tulee ja niitä menee. Voihan olla, että huippu-urheilutoimijat eivät ole saaneet esimerkiksi kehittämisehdotuksista kosketuspintaa omaan arkeensa tai ne eivät näyttäydy heidän mielestään toteutuskelpoisilta, jatkaa Lehtonen.
Myös hän on seurannut julkista keskustelua liikunnasta ja urheilusta, ja toteaa olevansa hämmentynyt siitä hiljaisuudesta, joka oli havaittavissa huippu-urheilun ympärillä käydyssä keskustelussa esimerkiksi hallitusneuvottelujen aikana.
– Julkisen keskustelun perusteella alkaa näyttää siltä, että Olympiakomitea edistää kaikkea muuta paitsi huippu-urheilua. Mika Lehtimäen eron jälkeiset tapahtumat rekrytointeineen olivat taitekohta suomalaisessa huippu-urheilussa. Sen jälkeen ei huippu-urheilusta ole oikeastaan julkisesti puhuttu, on valittu strategiaksi hiljaisuus.
Mikä oli HuMun tavoite?
Viime vuosi ja hiljaisuus on saanut Kati Lehtosen pohtimaan, oliko huippu-urheilun kehittäminen edes Huippu-urheilun muutosryhmän eli HuMun (2010–2012) ja sitä edeltäneen ministeriön asettaman työryhmän alkuperäisenä tavoitteena. Hänen oma osakokonaisuutensa arvioinnissa liittyi huippu-urheilun muutosprosessiin ja järjestelmän muuttamiseen 2010-luvulla.
– On vahvistunut ajatus siitä, että huippu-urheilun muutos saattoi olla vain sivujuonne, vaikka sen piti olla alkupiste, tai sitten muutosprosessi keikahti vinoon. Isompi tavoite osalla urheiluväestä taisi olla toteuttaa 100-vuotinen toive yhdestä urheilun kattojärjestöstä, jolla näennäisesti yhdistetään suomalainen liikunta ja urheilu rakenteellisesti ja toiminnallisesti Suomessa.
Tähän Lehtosella liittyy huoli siitä, kuinka paljon julkista rahaa on laitettu muutosprosessiin sekä sen aikaisiin ja jälkeisiin keskusteluihin, seminaareihin ja toimenpiteisiin, joihin tekijät eivät tainneet itsekään uskoa.
– Risto Nieminen oli huippu-urheilun muutosprosessin keskeisin arkkitehti Olympiakomitean puheenjohtajan roolissa ja hänen johdollaan lähdettiin siivoamaan kansallisia organisaatioita vielä tiiviimpään nippuun lähestulkoon heti, kun huippu-urheiluyksikkö vuoden 2013 alussa alkoi toimia. Eli sitä hyvin perusteltua alkuperäistä ideaa itsenäisestä huippu-urheiluorganisaatiosta, joka perustuisi vahvaan liittoyhteistyöhön ja lajiliittojäsenyksiin, ei lähdetty koskaan toteuttamaan.
– Tässä ajassa, jossa kansainvälinen urheilu jakaantuu kiivasta vauhtia niin arvojen, talouden kuin vaatimustasonkin näkökulmasta, kansallisen urheilu- ja erityisesti huippu-urheilupolitiikan pitää kyetä katsomaan yhtenäisesti eteenpäin ja huippu-urheilulla pitää olla vahva identiteetti. Nyt en ole ihan vakuuttunut siitä, mitä suomalainen huippu-urheilupolitiikka ylipäätään on, vai onko sitä ollenkaan, Lehtonen jatkaa.
Eniten hän sanoo olevansa mietteliäs niiden perusasioiden kehittymisestä, joihin huippu-urheilujärjestelmän tulisi nojautua.
– Huippu-urheilun muutosprosessin alussa tunnistettiin esimerkiksi seurojen, lasten ja nuorten urheilun sekä liikunnan kansalaistoiminnan yleisen laadun yhteydet huippu-urheilumenestykseen. Lisäksi Olympiakomitean piti ottaa vastuu suomalaisen valmennusosaamisen ja resursoinnin koordinoinnista ja kehittämisestä.
– Laajemmalla systeemin tasolla nämä perusteet kaipaavat edelleen paljon keskustelua. Huippu-urheilu rakentuu laadukkaalle valmentautumiselle, jota toistetaan päivittäin. Toivon, että tämä asia on järjestelmän sisällä hallussa kuten kymmenen vuotta sitten kirjattiin. Ja kyse ei ole vain siitä, että se on hallussa 100–200 parhaalla urheilijalla. Sen pitää olla hallussa myös junioriurheilussa ja siitä aina aikuisuuteen asti etenevällä urheilijan polulla, Lehtonen toteaa.