Jotkut tutkijakollegoistani kertovat, että Venäjän hyökkäyssota on saanut heidät harkitsemaan tutkimusmenetelmän vaihtamista: diskurssien, tulkintojen ja merkitysten analyysista halutaan siirtyä kohti kovia faktoja. Ruumiit Mariupolin joukkohaudassa eivät ole sosiaalinen konstruktio vaan täyttä totta, yksi totesi.
Ymmärrän hyvin, että yhteiskuntatieteiden innon tutkia diskursseja voi nähdä epäolennaisena, kun samaan aikaan tarkastellaan jotain niin julmaa ja väkivaltaista kuin sota. Sodan äärellä kaipaa selkeitä totuuksia ja yksiselitteisiä faktoja.
Silti juuri sota osoittaa, miten tärkeää meidän on ymmärtää tulkintakehysten ja kertomusten voima.
Sodan tarinallistamisella on perustavanlaatuisia vaikutuksia sotaan itseensä – jopa sen lopputulokseen.
Vaikka sodan kärsimys on raakaa faktaa, sodan merkitys rakentuu kielen kautta. Historianfilosofi Hayden White on kirjoittanut siitä, miten historiankirjoitus nojaa vakiintuneisiin kertomusmuotoihin. Tapahtumat kudotaan osaksi uskottavaa ja johdonmukaista kertomusta. Silti samat faktat voivat olla rakennuspalikoita varsin erilaisille kertomuksille.
Sota ei ratkea vain sen perusteella, kuinka paljon armeijalla on aseita ja sotilaita. Sodan tarinallistamisella on perustavanlaatuisia vaikutuksia sotaan itseensä – jopa sen lopputulokseen: se miten sota oikeutetaan vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten muut valtiot tukevat tai millainen on puolustajan taistelutahto.
Venäjän hyökkäyssodan tulkintaa on hallinnut neljä kertomusta. Ensimmäinen niistä nojaa imperialistiseen kehykseen. Siinä painottuu Venäjän hallinnon isovenäläinen historiankäsitys. Siitä ponnistaa suoraan myös Putinin edustama ideologia, jossa Ukraina on osa isovenäläistä kulttuuripiiriä.
Venäjän sotapropagandassa väitetään, että hyökkäyksen tarkoituksena on pelastaa ukrainalainen veljeskansa natsien kynsistä. Imperialistinen tulkintakehys näkee hyökkäyksen pyrkimyksenä säilyttää Venäjän valta-asema sen lähialueilla, jotka hallinto näkee osana sille kuuluvaa historiallista Venäjää.
Toinen kertomus nojaa Naton itälaajentumisen tulkintakehykseen. Siinä Venäjän hyökkäyssota on reaktio Ukrainan mahdolliseen Nato-jäsenyyteen. Tässä kertomuksessa syyttävä katse kohdistuu Natoon: se heiluttaa vallan tasapainoa aggressiivisella laajentumispolitiikalla.
Kolmas kertomus sodasta nojaa demokratian tulkintakehykseen. Siinä sodan syynä pidetään demokratian vahvistumista Ukrainassa. Tässä tulkintakehyksessä Putinin hallinto pelkää demokratiaa niin paljon, että se pitää tukahduttaa vaikka väkivalloin.
Ja on vielä neljäskin kertomus. Se nojaa yksilöpsykologiseen selitykseen, jossa sota johtuu Putinin persoonasta. Tämä kertomus painottaa, miten Putin on mieleltään ja ruumiltaan sairas. Uutisissa spekuloidaan toistuvasti Putinin vakavilla sairauksilla, joilla selitetään jopa ydinsodan mahdollisuus: jos Putinilla on enää muutamia kuukausia elinaikaa, hän saattaa ottaa kovimmat keinot käyttöön jäädäkseen historiaan suurena johtajana.
Vaatimus puhtaasta totuudesta on hankala, koska yksikään sota ei taivu yksiselitteisiksi tosiasioiksi.
Jokainen kertomuksista tarjoaa erilaisen kuvan sodasta. Ne pitävät sisällään faktoja, jotka on sovitettu osaksi johdonmukaista ja ymmärrettävää juonta. Samalla vaatimus puhtaasta totuudesta muuttuu hankalaksi, koska yksikään sota ei lopulta taivu yksiselitteisiksi tosiasioiksi.
Sodan sosiaalisesti tuotetun merkityksen tunnistaminen on tärkeää, koska kieli on kytköksissä valtaan. Tulkintakehysten tunnistaminen tekee myös sotapropagandan tunnistamisen helpommaksi, koska silloin valheellisen kielen pystyy nopeasti yhdistämään osaksi laajempaa kertomusta.
Itse pidän imperialistista tulkintakehystä kaikkien uskottavimpana, koska se vastaa ennakko-oletuksiani Venäjän hallinnon luonteesta ja valtapyrkimyksistä. Pyrin silti kriittisesti tarkastelemaan sitä, miten kuvani sodan tosiasioista rakentuvat kertomuksen muotoon.
Kun tulkitsen Venäjän hyökkäyssotaa, näen hyvän ja pahan välisen taistelun. Aggressiivinen ja laajentumishaluinen valtio hyökkää pienemmän ja rauhanomaisen naapurin kimppuun. Vaikka olen tottunut kritisoimaan yksinkertaisia kahtiajakoja, tulkinta tulee kuin luonnostaan kansallisesta muistista.
Siksi pyrin aktiivisesti tarkastelemaan sotaa eri linssien läpi ja testaamaan omien ennakko-oletusteni pitävyyttä. Se vaatii kriittistä diskurssien ja tulkintojen ymmärtämistä.
Yksiselitteistä totuutta julistava kieli ei ole kriittisen ajattelun kieli.
Johanna Vuorelma
Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Hän on kirjoittanut tiedekirjan muun muassa tulkintaperinteistä kansainvälisessä politiikassa.