1970-luvulla lääketieteessä keksittiin kiinnittää lihavan ihmisen leuat yhteen, niin että ravintoa oli mahdollista nauttia vain pillillä. Menetelmä oli tehokas, potilaat laihtuivat - huono puoli oli se, että kun leuat vapautettiin, menetetty paino tuli takaisin.
Vain muutama vuosi sitten pyörä keksittiin uudelleen kun esiteltiin vastaava, tällä kertaa magneetteihin perustuva menetelmä.
Lihavaan ihmiseen liitetään ominaisuuksia jotka eivät lihavuuteen liity.
Lihavuuden stigma, eli häpeäleima, on tosiasia. Se tarkoittaa sitä, että lihavaan ihmiseen liitetään ominaisuuksia jotka eivät lihavuuteen liity. Lihava ihminen on laiska, tyhmä, kouluttamaton, vailla itsekuria, epähygieeninen ja luultavasti myös kelvoton vanhempi.
Tällainen ajattelu on arkea, sillä kulttuurissamme hoikka keho liitetään ihmisen myönteisiin ominaisuuksiin.
Lihavuuden stigma vaikuttaa siihen, miten lihavia ihmisiä kohdataan: työnhakutilanteissa, treffeillä, ammatillisissa yhteyksissä, lääkärin vastaanotolla.
Moni lihava omistaa (liian suuren) osan elämästään kehonsa muokkaamiselle, toistuville laihdutuskuureille, rääkkitreenille – tämä on tuttua itsellenikin.
Onkin ymmärrettävää, että monet ovat valmiit tekemään mitä tahansa jotta keho mahtuisi yleisesti hyväksyttäviin mittoihin.
Lihavuuden ”ongelmaa” on yritetty ratkoa lääketieteen keinoin satojen vuosien ajan. Käytän lainausmerkkejä koska ajattelen että lihavuus on ominaisuus, ei ongelma. Siitä että lihavuus nimetään ongelmaksi, on liian lyhyt matka siihen, että ongelma ovat lihavat ihmiset.
Viime vuosikymmeninä lihavuuden ”hoitamisessa” leukojen väliaikaisesta yhteenruuvaamisesta on siirrytty uusiin ratkaisuihin. Ensin käsikauppamyyntiin tuli lääkkeitä jotka estävät rasvan imeytymistä, sekä erittäin niukkaenergisia dieettivalmisteita.
Nyt kovassa suosiossa ovat suolistohormonia jäljittelevät pistettävät lääkkeet, jotka vähentävät ruokahalua. Kaikki lääkkeet toimivat yleensä vain niin kauan kuin niitä käytetään.
Pysyviä, peruuttamattomia ratkaisuja lihavuuteen tarjoavat vatsalaukun kirurgiset toimenpiteet eli lihavuusleikkaukset.
Leikkauksia tehdään useammalla eri tekniikalla, usein joko kaventamalla mahalaukku tai ohittamalla se kokonaan, niin että syöty ruoka siirtyy ruokatorvesta suoraan ohutsuoleen. Tämä pakottaa potilaan syömään pienenpieniä annoksia, ja näin paino laskee. Samalla syntyy myös loppuelämän tarve lisäravinteisiin.
Lihavuusleikkauksen jälkeen alkoholisoitumisen riski on jopa seitsemänkertainen.
Suomessa olen harvoin törmännyt keskusteluun lihavuusleikkausten ja päihdesairauksien yhteydestä. Maailmalla niistä puhutaan. Lihavuusleikkauksen jälkeen alkoholisoitumisen riski on jopa seitsemänkertainen. Pohdin, että jos syöminen on ollut tapa käsitellä vaikeita tunteita, sen muututtua rajoitetuksi, ruuan antaman lohdun tilalle voi astua jokin muu asia, kuten alkoholi.
Meillä lihavuusleikkausten määrä väestöön suhteutettuna on Länsi-Euroopan pienimpiä, niitä tehdään vuodessa tuhatkunta. Osa lääkäreistä haluaisi että leikkauksia tehdään enemmän. Eräälle tutulleni kävi jopa niin, että Oma Kannasta löytyi lähete leikkaukseen, vaikka asiasta ei vastaanotolla keskusteltu mitään.
Leikkauksista on myös hyötyä. Lihavuusleikkaus pienentää tutkitusti erilaisiin liitännäissairauksiin sairastumisen riskejä. Monet leikkauksen valinneet kokevat toimenpiteen hyödylliseksi ja kertovat haastatteluissa ”saaneensa elämänsä takaisin”. Kun voi vuosien tauon jälkeen liikkua ja harrastaa, elämänlaatu nousee, se on selvää.
Ymmärrän täysin jokaista lihavuusleikkauksen valinnutta ihmistä, ja olen surullinen irvailevista kommenteista että se olisi ”helppoa” ja ”fuskaamista”. Helppoa leikkauksen läpikäyminen ja leikatun ruuansulatuselimistön kanssa eläminen ei missään nimessä ole.
Minulle kysymys lihavuusleikkauksen valinnasta on rakenteellinen. Miksi leikkaus on se tapa jolla lihava ihminen saa tukea ja apua?
Lihavuuden käypä hoito -suosituksessa kerrotaan, että hoitoon kuuluu hoitajan antamaa elintapaohjausta, sekä moniammatillista yhteistyötä psykologin, liikunnan ammattilaisen ja hoitavan lääkärin kanssa.
Tällaisiin resursseihin en ole ainakaan itse julkisessa terveydenhoidossa törmännyt.
Olen sen sijaan saanut, kuten moni tuntemani lihava ihminen, tylyn käskyn laihduttaa ja toisinaan vinkin lautasmallin noudattamisesta. Syömishäiriön pahassa vaiheessa tällaiset neuvot tuntuivat täysin kohtuuttomilta.
Laihdutuskäskyt ja nettikurssit eivät ole riittävä apu yhteiskunnassa joka on lihavuusfobian läpitunkema.
Missä ovat vaikuttavat toimet ruoka- ja kehosuhteen tukemiselle? Laihdutuskäskyt ja nettikurssit eivät ole riittävä apu yhteiskunnassa joka on lihavuusfobian läpitunkema.
Soisin myös, että keho- ja ruokasuhteen parantamiseen olisi olemassa kunnollista tukea ennen leikkauspöytää. Ensimmäinen konkreettinen tuki ei saisi olla kirurgi.
Ja se lihavuuden stigma. Pelkäänpä, että mitä enemmän lihavuusleikkauksia on tarjolla, sitä syvempi stigmasta tulee niille lihaville jotka eivät halua muokata elimistöään kirurgin pöydällä.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on kirjailija joka ei halua hoitaa lihavuuttaan.