”Yhteiskunnassamme vallitsee laajalle levinnyt tuomitsemisen pelko”, kirjoitti filosofi Hannah Arendt vuonna 1964 esseessään personal responsibility under dictatorship (suom. henkilökohtainen vastuu diktatuurissa). Tällä hän tarkoitti haluttomuutta arvioida - pohjimmiltaan ajatella - omia ja toisten tekoja, osoittaa syyllisyyttä suoraan.
Nykyään kuulee useammin ajateltavan, että yhteiskunnassamme on enemmänkin liikaa tuomitsemista, liikaa syyllistämistä.
Usein ajatusta perustellaan turhautumisella siihen julkisen häpäisemisen kulttuuriin, joka on levinnyt sosiaalisen median ja siihen kiinnittyvän aktivismin myötä.
Häpeä ja syyllisyys, häpäiseminen ja tuomitseminen eivät ole samoja asioita.
Häpäiseminen on tietenkin vahingollista, eikä vie ketään eteenpäin. Mutta häpeä ja syyllisyys, häpäiseminen ja tuomitseminen eivät ole samoja asioita. Siinä missä häpäiseminen liittyy yksilöön ja tuomitsee tämän vialliseksi, syyllisyys liittyy tekoon tai käytökseen. Jälkimmäisen voi ainakin teoriassa korjata tai hyvittää.
Syyllisyys voi siis olla ihan tervekin tunne ja kannustaa toimimaan. Sitä pidetään itse asiassa yhtenä tärkeimmistä moraalitunteistamme, kuten filosofi Elisa Aaltola toteaa Ilmastojournalismi 1.5-raportissa. Raportin mukaan syyllisyyden herättämistä kuitenkin usein varotaan.
Arendt ajatteli, että tuomitsemisen pelon taustalla ei piilenyt yleviä ajatuksia arvojen moninaisuudesta, harmoniasta tai armollisuudesta. Enemmänkin hän tulkitsi pohjalla olevan pelkoa siitä, ettei kukaan meistä oikeastaan kykene tekemään valintoja. Että houkutuksen edessä jokainen sortuu ja valitsee pienimmän vastuksen tien.
Niinpä haluttomuus arvostella, kuten vaatimattomalta vaikuttava toteamus, ”kuka minä olen tuomitsemaan” peittää itse asiassa alleen vastuunvapautuksen. Sen varjolla ihminen luopuu arvioinnista. Tällöin niitä, jotka yhä niin tekevät pidetään, Arendtin sanoin, ”joko pyhimyksinä tai tekopyhinä”. Ja joka tapauksessa, heidän toivotaan lähinnä ”jättävän meidät rauhaan”.
Nykyään tuollaisen tekopyhyyden kuvaamiseen on yleistynyt uusia termejä, kuten hyvesignalointi ja moraaliposeeraus. Ne kuvaavat toimintaa, jonka tarkoitus on asioiden edistämisen sijaan itsekäs, oman hyvyyden korostaminen.
Termien yleistymiseen on vaikuttanut osaltaan oikeistopopulismin nousu.
Ilmiö on etenkin sosiaalisen median aikana todellinen. Mutta totta on myös se, että termien yleistymiseen on vaikuttanut osaltaan oikeistopopulismin nousu. Ne kiinnittyvät toisiin vastaaviin termeihin, kuten suvaitsevaisto, joissa hyve tai sen tavoittelu muuttuu retoriikan keinoin paheeksi.
Jos vetoaa arvoihin on kuitenkin aina altis syytöksille tekopyhyydestä, onhan jokainen meistä vajaa ja ajoittain epäjohdonmukainen. Mutta tekopyhää voi ainakin vastuuttaa ristiriidasta, sitä joka kieltäytyy arvioimasta ei oikein mistään.
Ajattelu nojaa samaan mustavalkoiseen kuvaan hyvistä ja pahoista ihmisistä, johon sosiaalisessa mediassa sorrutaan. Näistä vain ensimmäiset – joita ei lopulta olekaan – saavat tuomita.
Muistan erään viime vuonna seuraamani keskustelun, jota käytiin Helsingin Sanomissa julkaistusta lukijan mielipiteestä. Lukija, psykologi, kehotti terveydenhuollon välitysfirmoilta korkeita palkkoja saavia lahjoittamaan osat rahoista hyväntekeväisyyteen. Näin hän kertoi itse tekevänsä.
Keskustelijoita häiritsi vain vähän tuon lukijan kyseenalainen tapa harjoittaa itse määrittämäänsä hyvää verorahoilla. Selvästi ärsyttävämpää heistä oli se, että tämä epäselvää loogiikkaa harjoittava yksilö kehotti muitakin pohtimaan omien palkkojensa kohtuullisuutta.
Keskustelu kääntyi nopeasti hyvesignalointiin, moraaliposeeraukseen ja tuomitsemiseen, jotka nähtiin kulttuurimme todellisina ongelmina. Huolimatta siitä että kirjoitus oli julkaistu nimimerkillä.
Tietenkään pelkkä syyllisyydessä piehtarointi ei auta ketään. Ja yhteiskunnallisissa asioissa on usein kyse rakenteista, joita yhden ihmisen toimet eivät muuta – ainakaan niin kauan kuin hän toimii yksilönä.
Mutta jos ketään ei saa syyllistää, päädytään ongelmat herkästi selittämään kauas, osaksi historiallisia kehityskulkuja tai jonkinlaista yleispätevää ”ihmisluonnetta”. Ja kuten Arendt kirjoitti: kun kaikki ovat syyllisiä, kukaan ei ole.
Aurora Lemma
Kirjoittaja on ajoittain epäjohdonmukainen, jatkuvasti virheitä tekevä ihminen, joka kokee silti voivansa arvostella.