Nuorten kerrotaan olevan kasvavassa määrin ahdistuneita. Kliiniset tutkimuksetkin raportoivat muutoksesta verrattuna aikaan ennen koronaa.
Mutta mitä on ahdistus? Saamme lukea, että nuoria ahdistaa esimerkiksi, kun kokeesta ei tullut haluttua arvosanaa. Ahdistavaa on, jos instagram-kuva ei saanut tarpeeksi tykkäyksiä.
Sosiaalinen media on pullollaan menestyjiä ja kauniita ihmisiä, joiden rinnalla moni tuntee itsensä mitättömäksi. Tämäkin kuulemma ahdistaa.
Nämä ovat esimerkkejä, joihin varttuneiden on vaikea suhtautua.
Vaatimattomista olosuhteista huolimatta omassa nuoruudessani kukaan ei ollut ahdistunut.
Miksi? Miten nykynuorten tunnetilat vertautuvat vaikkapa puolen vuosisadan takaiseen tilanteeseen?
Tuon ajan nuoriso eli 2020-lukuun verrattuna materiaalisessa köyhyydessä. Nykynarratiiveissa heidät esitetään kuitenkin voittoisana sukupolvena: että jo kouluun yöpimeässä hiihtäessään boomerit juonivat kähmivänsä itselleen sekä vallan että hyvät sosiaaliedut. Siinä ohessa he kuulemma tuhosivat luonnon ja Z-sukupolven tulevaisuuden.
Vaatimattomista olosuhteista huolimatta omassa nuoruudessani kukaan ei ollut ahdistunut.
Sana ”ahdistus” ei kuulunut sanakirjaamme.
Pääsyy on, että sanastomme oli erilainen. Ehkä tämä osin selittää varttuneiden vaikeuden ymmärtää nuoria.
Sana ”ahdistus” ei kuulunut sanakirjaamme. Kukaan ei sanonut olevansa ahdistunut. Ei vaikka koulussa koe olisi mennyt penkin alle. Meitä otti päähän, meitä suututti, olimme pettyneitä tai saatoimme sanoa, että olo on raskas.
”Ahdistus” oli pelottava sana, sillä se yhdistettiin mielisairauteen.
Tuolloin ei keskusteltu korrektisti mielenterveyden ongelmista vaan puhuttiin ronskisti mielisairaudesta. Sen stigma oli väkevä. Kahtiajako oli selkeä: joko oli hullu tai sitten ei.
Tämä ei tietenkään merkitse, etteikö puolen vuosisadan takainen nuoriso sitten olisi ollut ahdistunut tai vailla mielenterveyden ongelmia. Mutta tunteet sanoitettiin toisin kuin tänään.
Tai sitten niistä ei puhuttu ollenkaan.
Kuvaava on repliikki sadan vuoden takaiseen Irlantiin sijoittuvasta elokuvasta The Banshees of Inisherin. Siinä mies tunnustaa ystävälleen ehkä olevansa masentunut. Tämä tuhahtaa: ”Mikset pidä sitä sisälläsi niin kuin kaikki muutkin?”
Televisiossa esitettiin äskettäin satavuotiaiden suomalaisten mietteitä elämästään. Muuan mies kertoi, kuinka kahdentoista vanhana hänen oli pitänyt lähteä kerjuulle.
Ei silti puhunut ahdistuksesta. Totesi olleen pakko.
Siksi ei ole ollenkaan selvää, miten nykynuorison henkinen tila vertautuu menneeseen aikaan. On kuin yrittäisi katsoa rinnakkain kahta tv-elokuvaa, joissa tekstitykset ovat eri sanakirjoista.
Lisäksi moni on jo unohtanut, millaista oli olla ahdistunut nuori.
Mutta pettymykset ja vastoinkäymiset olivat ja ovat osa elämää. Sen me olemme oppineet, ja se pitäisi opettaa myös nuorille.
Suurin osa unelmista ei toteudu. Tämä on hyvä sisäistää jo nuorena. Psykovalmentajien voit-olla-mitä-tahdot -hehkutus on valheellista markkinapuhetta.
Elämän ei ole edes tarkoitus olla koko ajan kivaa. Ilman ajoittaista epätoivoa ja pahaa oloa, kutsuttiinpa sitä millä nimellä hyvänsä, vähäisetkään saavutukset eivät tuntuisi miltään.
Jo nuorisokasvatuksen kannalta vanhempien pitäisi kertoa avoimemmin epäonnistumisistaan.
Epäonnistuminen on niin keskeinen osa ihmisen kasvua, että oikeastaan kouluissa pitäisi olla siihen liittyvä oppiaine. Jo nuorisokasvatuksen kannalta vanhempien pitäisi kertoa avoimemmin epäonnistumisistaan.
Kuten esimerkiksi: koulussa en osunut pesäpalloon, en oppinut laulamaan enkä koskaan voittanut hymypoikapatsasta. Yliopistoon menin lukemaan psykologiaa. En oikeastaan tiennyt, mitä halusin. Olin kehnohko opiskelija. Sitten yritin filosofiaa, onnistumatta. En ymmärtänyt juuri mitään.
Olin jo luopunut toivosta, kun puolivahingossa ajauduin teoreettiseen fysiikkaan. Siinä pärjäsin yllättäen, vaikka koulussa olin inhonnut fysiikkaa.
Kun luen nuorten valittavan, ettei heillä ole tulevaisuutta tai etteivät he koskaan tule saavuttamaan mitään, ajattelen: mistä te sen tiedätte?
Sattuma sorvaa lähes aina elämän uuteen uskoon. Tarvitsee vain tarttua hetkeen, kuten Horatius kaksi vuosituhatta sitten julisti.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.