Kättelin hiljattain uutta ihmistä. Kun hän oli sanonut nimensä, suustani tuli ulos: ”Kiitos.” Ei muuta. Esimerkiksi omaa nimeäni. Loppupäivän vaelsin häpeän laaksossa.
Joskus tuntuu, että vuorovaikutukseni ihmisten kanssa on yhtä suurta tasohyppelyä kiusallisesta tilanteesta seuraavaan.
Kun asiassa oikein märehtii, niin yllättävän monissa ihmisten kanssa käydyissä keskusteluissa leijuu hienoinen kasvojen menettämisen pelko. Mitä jos tuo ymmärtää minut väärin? Tai ohittaa sanomani? Entä jos olen eri mieltä keskustelijan kanssa, uskallanko sanoa sen ääneen? Verkossa keskustelu saattaa jopa roihahtaa riidaksi.
Keskustelua kaivataan, mutta tuntuu, ettei sitä ei oikein osata. Tai ainakaan muut eivät osaa!
Nämä eivät itse asiassa ole ihan mitättömiä pohdintoja. Ylen Hyvin sanottu -tutkimuksen mukaan suomalaisten arvostus eri mieltä olevia kohtaan on kasvussa. Kuitenkin samaan aikaan ihmiset ajattelevat, että keskustelukulttuuri voi huonommin kuin aiemmin. Keskustelua kaivataan, mutta tuntuu, ettei sitä ei oikein osata. Tai ainakaan muut eivät osaa!
Puistokatu 4 on ekologisen tulevaisuuden rakentamiseen keskittynyt paikka, joka on keksinyt nerokkaan konseptin edistääkseen hyvää keskustelukulttuuria Suomessa. ”Vie tutkija lounaalle, me kuittaamme laskun!” talo mainostaa ja kannustaa tutustumaan johonkuhun yli 40:stä talon tutkijasta. Tutkijat tulevat eri aloilta, mutta jokainen edistää ekologista tulevaisuutta omasta tulokulmastaan. Löydän joukosta erään, jolla on vastauksia pohdintoihini: Sosiaalipsykologian väitöskirjatutkija Henri Nevalainen tutkii uhan kokemusta vuorovaikutustilanteissa.
Kun sitten istumme ravintolan pöytään, Nevalainen kertoo, että usein keskusteluissa ihmisten kokema uhka liittyy juurikin pelkoon kasvojen menettämisestä. Tilanteissa, joissa keskustelijat ovat eri mieltä, uhka kasvojen menettämisestä on erityisesti läsnä.
Sienirisoton saapuessa Nevalainen sanoo, että organisaatiopsykologiassa puhutaan psykologisen turvallisuuden käsitteestä. Kun ihminen kokee psykologista turvallisuutta, hän voi ryhmässä olla oma itsensä ja esittää mielipiteensä tai uudet ideansa vailla pelkoa tyrmätyksi tulemisesta, marginaaliin joutumisesta tai suoranaisesta porukasta ulos sulkemisesta. Vaikkapa työpaikalla tällainen ilmapiiri on äärimmäisen tärkeä, sillä näin syntyy uusia keksintöjä ja entistä parempia tapoja toimia.
Ilmassa on vähättelyn makua.
Vielä tärkeämpää psykologisen turvallisuuden tila olisi koko yhteiskunnan tasolla. Meillä on tällä hetkellä ratkaistavana megalomaanisia ongelmia aina ilmastokriisista luontokatoon ja eriarvoistumisen kierteeseen.
Jos vihamielinen öyhötys tai naurunalaiseksi saattaminen pelottaa tutkijat, ajattelijat tai aktiiviset kansalaiset hiljaisiksi, sitkeät yhteiskunnalliset ongelmat saattavat jäädä ratkaisematta.
Esimerkiksi osa Puistokatu 4 -talon tutkijoista on puhunut, että omaa tutkimustaan ja näkökulmiaan joutuu selittelemään ja puolustelemaan. Ilmassa on vähättelyn makua.
Somekeskusteluissa tutkimus saatetaan tuomita turhaksi tai tutkija typeräksi, jos tulokset eivät miellytä.
Elämme edelleen maailmassa, jossa vaikkapa rahan säästäminen ja tehokkuus on monien mielestä järkevämpiä ja tärkeämpiä asioita kuin ekologisen täystuhon välttäminen. Nevalainen toivoo, että tutkimalla vuorovaikutusta päästäisiin kiinni siihen, miten niin tutkijat kuin mahdollisimman monet muutkin yhteiskunnan ajattelijat voisivat osallistua keskusteluun vailla uhan tunnetta.
Nevalainen ajattelee, että yksi olennaisimpia keinoja parantaa keskustelukulttuuria on lisätä tasa-arvoa. Ihan kaikkien ihmisten ja ryhmien välillä. Tämä edistäisi myös demokratiaa ja vähentäisi vastakkainasettelua.
Olen samaa mieltä. Vaikka oma vuorovaikutukseni on toisinaan aikamoista toikkarointia, uskallan edelleen avata suuni tilanteessa kuin tilanteessa. Koen nimittäin enimmäkseen psykologista turvallisuutta ja tasavertaisuutta myös uusien keskustelukumppanien kanssa. Kaikilla ei kuitenkaan ole tätä etuoikeutta.
Kun juomme lopuksi kahvit, Nevalainen mainitsee vielä yksinkertaisen keinon, jolla voi itse aloittaa keskustelukulttuurin parantamisen: kuunteleminen. Osaavatko suomalaiset kuunnella?
”No. Sanoisin, että olemme siinä aika huonoja.”
Harjoilteltuani kuuntelemista yhden lounaan verran huomasin, että pää virkistyi ja täyttyi uusista ajatuksista. Suosittelen kaikille.
Julia Thurén
Kirjoittaja on toimittaja, jolla on vahvoja mielipiteitä, jotka muuttuvat melko helposti, kunhan keskustelukumppani perustelee asiansa hyvin.